Epävarmuus on yksi ärsyttävimmistä tunteista. Asiat jäävät pyörimään mieleen päivästä toiseen, eikä ole olemassakaan keinoa varmuuden saavuttamiseksi. Omat valinnat, tunteet ja ajatukset tuntuvat yhtäkkiä rakentuvan hiekkapohjalle, eikä jalkojen alla tunnu olevan lainkaan tukevaa maata. Pahimmillaan epävarmuus johtaa identiteettikriisiin, huonoihin fiiliksiin ja ahdistukseen.
Olen epävarma, kun kirjoitan tätä tekstiä. Yleensä kirjoitan pitkän ajan saatossa muotoutuneista ajatuksista, tänään vain siitä, mitä mieleen nyt juuri tulee. Minusta tuntuu kuitenkin, että jotain tekstiä tänne on saatava, jottei bloggaukseni tyssää heti alkuunsa.
Elämässäni on jälleen tapahtunut huimasti muutoksia. Jos vertaan nykyistä elämääni muutaman kuukauden takaiseen, suunta on positiivinen. Jos kuitenkin vertaan nykyistä hengellistä aktiivisuuttani, suhdettani Jumalaan ja elämäntyyliäni vuoden takaiseen, huomaan yllättyväni negatiivisesti. Haluaisin takaisin sen varmuuden, helppouden ja ilon, joka leimasi hengellistä elämääni vuosi sitten.
Olen tietoisesti tehnyt joitain valintoja, jotka eivät ole omiaan edesauttamaan asioitani. Kun päivittäin läsnäolevassa, elävässä uskossa oleminen tuntui minusta vaikealta, etäännytin itseäni seurakunnasta ja hengellisestä työstä. Ratkaisu tuntui silloin oikealta ja helpottavalta, mutta nyt olen lähinnä epävarma. Olisiko elämäni nyt helpompaa, jos olisin hampaat irvessä suorittanut Jumalasuhdettani? Vai oliko pieni levähdystauko tarpeen, jotta löytäisin nyt uuden suunnan ja innon hengelliselle elämälleni? En tiedä. Uskostani en luovu, se on varmaa, enkä siihen edes pystyisi. Uskossakin on silti eri asteita: paljonko aikaa hengellisyys saa elämässä.
Epävarmuuteni kumpuaa monesta asiasta, myös maallisista. Yksi niistä on se, etten koe enää osaavani asioita, jotka joskus olivat minulle kuin toinen luonto. Kun on jokapäiväisissä opinnoissa nerojen ympäröimänä, alkaa vähitellen menettää itsevarmuuttaan osaamisensa suhteen. Muihin verrattuna en enää osaakaan matematiikkaa. Tai englantia. Tai mitään muutakaan, missä joskus olin verrattaen hyvä.
Kyllä, ajattelin käyttää hengellistä blogiani tämän kerran henkilökohtaiseen avautumiseen. Miksi? Koska luulen, etten ole yksin epävarmuuteni kanssa. Jokainen ihminen, myös kristitty, käy elämässään läpi vaiheita, jolloin mikään ei tunnu varmalta eikä mikään yritys tunnu onnistuvan. Minua lohduttaa tieto siitä, etten ole yksin.
Kaikista eniten minua kuitenkin lohduttaa tieto siitä, että olen Jumalan luomus. Hän on ennalta nähnyt kaikki päiväni ja tietää, minne olen menossa. Hän myös pitää minusta huolta ja rakastaa ehdoitta, vaikken tuntisikaan oloani kovin rakastettavaksi. Elämässäni on varmasti huolia ja vaikeita aikoja, mutta yhtä asiaa minun ei koskaan tarvitse pelätä. Jumala ei minua hylkää, ei oikeastaan hetkeksikään jätä oman onneni nojaan, vaikka joskus tyhmyyttäni niin yrittäisin järjestää.
Nyt takaisin asiaan, joka on kirkastunut minulle vasta kirjoittamisen myötä. Epävarmuus on kamala tunne, varsinkin jos siihen liittyy itsevarmuuden puutetta ja oman arvon epäilyä. Saamme kuitenkin aina olla varmoja kahdesta asiasta.
1. Meitä rakastetaan valtavasti.
2. Jeesus Kristus on turvannut meille tien pelastukseen ja iankaikkiseen elämään.
Nämä kaksi ovat paitsi varmoja, myös äärettömän tärkeitä asioita.
Kun epäilet itseäsi, muista, että arvosi on sidottu Kristukseen. Se on ainoa valuutta, jonka kurssi ei heittele markkinoilla. Se on ainoa valuutta, jonka arvo on aina korvaamaton.
Muistuttaakseni itseäni ja muita laitan tähän vielä lempikohtani Raamatusta.
"Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa
riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen
varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit,
eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään
tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä
syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan
rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa
Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
- Room. 8:37-39
Olette rakastettuja. Olkaa siunattuja ja onnellisia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti