Tiede ja Jumala

Kuten profiilissani lukee, opiskelen biotekniikkaa Tampereella. Se ei ole mikään sattumalta valittu ala, vaan olen pienestä asti rakastanut biologiaa, matematiikkaa ja kemiaa - fysiikkaa en tosin niinkään. Kun kerron yhtä aikaa opiskelupaikkani ja maailmankatsomukseni, ihmiset joskus hämmentyvät. Riparilaisetkin olivat vakuuttuneita siitä, että oikeasti haluan tulevaisuudessa opiskella teologiaa ja tulla diakonissaksi. On hienoa, että kristityt haluavat käyttää koko elämänsä Jumalan palvelemiseen - mutta on muitakin keinoja palvella Jumalaa kuin toimia kirkollisessa ammatissa.

Minua jotenkin aina sattuu sydämeen, kun tieteestä ja uskosta puhutaan verivihollisina. Itselleni nuo kaksi luovat aukottoman kokonaisuuden, jonka avulla voin tarkastella maailmaa. Usko kertoo minulle, miten maailma on syntynyt, kuka sen on luonut ja miksi. Tiede kertoo, millaisen maailman Jumala onkaan luonut. Tiede antaa minulle ainutkertaisen mahdollisuuden tarkastella Jumalan luomistyötä lähempää ja yrittää pitää siitä huolta. Tiede voi myös vahvistaa uskoa: esimerkiksi solujen molekyylitason ominaisuudet ovat minulle yksi vahvimpia maallisia todisteita Jumalan olemassaolon puolesta.

Tottakai tieteessä toimii ihmisiä, jotka henkeen ja vereen asti vastustavat kristinuskoa. Ei heidän takiaan kannata kuitenkaan koko tieteenalaa haukkua. Heidänkin sitäpaitsi on jossain vaiheessa myönnettävä, että on täysin mahdotonta tieteen keinoin todistaa, ettei Jumalaa ole. Jotkut heistä pyrkivätkin sitten vain tekemään Jumalasta tarpeettoman eli selittämään maailmankaikkeuden siten, ettei sen syntymiseen tarvita Jumalaa. Ensinnäkin tämä on mahdotonta. Toisekseen heidän pyrkimyksillään ei ole merkitystä, sillä uskomme on puhtaasti uskon asia. Kuulostipa paradoksaaliselta. Selitän.

Yhtäkään ateistia ei saa kääntymään kristinuskoon tieteen perusteella. Samoin yhtäkään kristittyä ei saa kääntymään ateismiin tieteen perusteella. Vaikka kuinka yritettäisiin. Tieteessä puhutaan paljon pimeästä aineesta ja pimeästä energiasta, jotka selittävät mm. maailman syntyteorioiden kiistattomia epäkohtia. Me kristityt tietysti näemme, että juuri niissä todistuu Jumalan olemassaolo. Toisaalta ihan yhtä hyvin muslimit, hindut ja juutalaiset ajattelevat niissä heijastuvan oman jumalansa. On siis turhaa toivoa, että tiede voisi joskus aukottomasti todistaa juuri kristinuskon Jumalan olemassaolon. Siksi meidän tuleekin vain uskoa. Uskoa ei voi perustella järjellä, eikä uskoon voi tulla opiskelemalla tiedettä. Silloinhan uskon lahjan saaminen perustuisi ihmisen omiin ansioihin, mikä on kristinuskon periaatteiden vastaista.

Tieteen opiskelu voi kuitenkin vahvistaa jo olemassaolevaa uskoa tai antaa ateistiselle ihmiselle kipinän lähteä etsimään Jumalaa - onhan elämän synty aivan käsittämätön ihme. Varsinainen usko on Jumalan lahja, eikä sitä saada omilla ansioilla. Uskolle löytyy kuitenkin paljon todisteita tieteen maailmasta, ja siksi kristityille voi olla hyödyllistä osata hieman tiedettä.

Ongelmia tulee vastaan oikeastaan vain silloin, kun tiedettä ja Raamattua pidetään samanarvoisina. Itse määrittelisin hyviksi lähtökohdiksi nämä: Jumala on luonut koko universumin. Raamatussa kerrotaan, miten Jumala on luonut universumin ja miksi. Tiede taas kertoo meille, millaisen universumin Jumala on luonut. Se muistuttaa meitä siitä, miten uskomattoman monimutkainen ja upea on tämä maailmankaikkeus, jonka Jumala on meille antanut. Se opettaa meitä ymmärtämään ja pitämään huolta Jumalan luomakunnasta.

Jos vastaan tulee ristiriita tieteen ja Raamatun välillä, uskon mieluummin Raamattua. Tiede on vain inhimillistä ja empiiristä tutkimusta, Raamattu taas muuttumattoman ja täydellisen Jumalamme sanaa.

Tieteen kentällä tarvitaan lisää kristittyjä. Tiede ei ole millään tavalla uskonnolle vaihtoehtoinen asia, vaan nämä kaksi sopivat täydellisesti yhteen, kun lähtee tarkastelemaan asioita kristinuskon pohjalta. Koen, että saan tieteestä enemmän irti kuin moni ateisti: minun ei tarvitse jatkuvasti pysähtyä miettimään, millaisella "sattumalla" tämäkin eliö on syntynyt. Minun ei tarvitse tuskastella tuhansien erilaisten maailman syntyteorioiden parissa miettiessäni, missä niistä on vähiten aukkoja. Voin luottaa Jumalan sanaan ja siihen, että Hän on kaiken tämän takana. Sen jälkeen tieteenopiskelu muuttuukin vain upeiden rakenteiden tutkimiseksi, uusien lääketieteellisten menetelmien kehittämiseksi ja Jumalan luomistyön kunnioittamiseksi.

Minun tapani palvella Jumalaa on olla julistamassa Hänen upeita luomistekojaan siellä, missä Hänen upeat luomuksensa yksityiskohtaisimmin tunnetaan - biologian kentällä. Koen myös tärkeäksi sen, etteivät kristityt profiloidu tietyntyyppiseksi porukaksi (esim. vain pappeja ja diakoneja). Mitä useammalla alalla kristittyjä toimii, sitä oikeamman kuvan me ateisteille annamme: onhan totuus se, että jokainen meistä on Jumalan ainutlaatuinen luomus omine kykyineen ja kiinnostuksenkohteineen.

Valoa maailmaan

Olen pitkään ollut kirjoittamatta, lähinnä siitä syystä että olen laiska. En ole saanut aikaiseksi tarttua kynään (näppäimistöön) ja aloittaa blogikirjoitusta. Ehkä olen myös asettanut turhan korkeat standardit itselleni. Viime kuukaudet ovat menneet hieman vaikeammissa tunnelmissa kuin olisin toivonut - tosin olen samalla oppinut paljon lisää itsestäni, uskostani ja Jumalasta. Saatan joskus kertoa tästä lisää, kunhan ensin itsekin pääsen perille, mistä on kyse. Nyt tuli kuitenkin pitkästä aikaa sellainen tunne, että haluan kirjoittaa ylös erään päähäni tulleen ajatuksen.

Koen, että olen viime aikoina saanut kurkistaa erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien elämään. Ulkopuolisena tarkkailijana olen katsonut vierestä, millaista on elää ilman suhdetta Jumalaan, mahdollisesti käyttää liikaa päihteitä ja joutua monenlaisiin ongelmiin ihmissuhteissa. En edes tarkoita mitään konkreettista vieressä seisomista ja katselua - riittää, kun klikkailee auki muutaman sosiaalisen median sivuston, ja johan löytyy ongelmia. Esimerkiksi trendikäs ask.fm -sivusto, jossa ihmiset saavat kysyä ja vastata anonyymeihin kysymyksiin, on varsinainen unelmapaikka teinitytöille, jotka parjaavat toisiaan internetin ihmeellisessä maailmassa.

Minulle tuli paha olo, kun luin läpi näiden itselleni tuntemattomien tai kaverinkaverien vastauksia. Päihteitä, irtosuhteita, draamaa, riitelyä ja ahdistelua - jopa 13-vuotiaiden elämässä. Millainen elämä on edessä ihmisillä, joita on jo lapsuudessaan hyväksikäytetty ja pakotettu ottamaan aikuisen rooli? Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan havahduin omasta itsesäälistäni ja ymmärsin, miten paljon pahaa tapahtuu ympärilläni jatkuvasti. Paljon sellaista pahaa, johon ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin itse Jumala. 

Minua siunattiin suuresti kouluaikoina kaveripiirillä, jossa päihteidenkäyttöä pidettiin typeränä, ihmiset tulivat toimeen keskenään ja yleinen moraali-ilmapiiri oli varsin kristillinen. En siis omasta kokemuksesta tiedä, millaista olisi ollut 14-vuotiaana viettää perjantai-iltoja humalassa tai toteuttaa liian nuorena seksuaalisuuttaan jonkun kaverin bileissä. Kyllä minäkin kuitenkin näin, millaisia muita porukoita yläasteella muodostui, ja teinitytöt poikaystävineen kertoivat kokemuksistaan niin kovaan ääneen, etteivät minullekaan heidän elämäntapansa jääneet epäselviksi. Olen kiitollinen siitä, ettei minua koskaan pistetty vääränlaisen ryhmäpaineen alaiseksi. Näin jälkikäteen ymmärrän, että kiusauksen edessä olisin todennäköisesti langennut monenlaisiin asioihin.

En aio tehdä naiivin typerää ja ylimielistä kärjistystä siitä, että kaikki kristityt olisivat unelmavävyjä ja mallikansalaisia - tai toisaalta siitä, että kaikki ateistit rypisivät päihdeongelmissa. Ei tässä ole varsinaisesti kyse uskosta. Ensinnäkin on ylipäätään turha alkaa yleistämään: vaikka nämä teinitytöt ja -pojat laumoina liikkuvatkin ja matkivat toistensa käytöstä, jokainen heistä on oma yksilönsä omine ajatuksineen, tunteineen ja ongelmineen. Toisekseen on paljon hyväkäytöksisiä, raittiita ja koulussa menestyviä ateisteja - ja valitettavasti on paljon päihdeongelmaisia kristittyjä. On kuitenkin realismia nähdä tietty yhteys kristillisen moraalikasvatuksen ja nuorten käyttäytymisen välillä. Samoin ei ole kaukaa haettua nähdä yhteyttä Kristuksen antaman sisäisen rauhan ja henkisen hyvän olon välillä.

Nyt pääsen vihdoin asiaan: tämä maailma on julma paikka. Tämä maailma janoaa evankeliumia ja sitä rakkautta, jonka Jeesus on meille antanut. Koen, että varsinkin nuorten elämässä olisi järkyttävän paljon tarvetta aidolle välittämiselle, hyvyydelle ja kantaville, turvallisille käsille. Mielestäni evankeliointia tulisi kohdentaa vielä enemmän juuri 12-15-vuotiaiden ikäryhmään. Kun 15-vuotiaat tulevat riparille - siis jos tulevat - pysyvää vahinkoa voi olla jo tapahtunut. Uskon, että kaikista eniten nämä nuoret - kuten meistä jokainen - kaipaavat hyväksyntää ja rakkautta. Tällaista olisi saatavilla vaikka kuinka paljon Taivaan Isän käsivarsilta.

Paha oloni laantui hieman tästä avautumisesta, mutta se ei riitä. Kauniit sanat eivät pelasta maailmaa, eikä tämäkään kirjoitus varmaan koskaan eksy niiden ihmisten silmiin, joiden toivoisin sen lukevan. Jotain on oikeasti tehtävä, jollain tavalla on oikeasti autettava. Ja minun nähdäkseni paras apu löytyy Taivaan Isältä. Kipeimpiin ongelmiin tarvitaan oikeasti ammattilaisen keskustelu- ja sielunhoidollista apua, ja sitä minä en pysty tarjoamaan. Minä - ja sinä - voimme kuitenkin tarjota jotain, mitä mikään maallinen hoitotiede ei voi voittaa: voimme jollekin nuorelle olla ensimmäisinä kertomassa ilosanoman käsittämättömästä rakkaudesta, pyyteettömästä hyväksynnästä ja sisäisestä rauhasta, joka löytyy vain Jeesuksen luota. 

Lisäksi me voimme rukoilla. Uskossa lausuttu rukous on voimallinen, ja Jumala haluaa toimia kaikkien ihmisten parhaaksi. Jumalalle mikään ei ole mahdotonta, ja mitä vaikeimmista tilanteistakin Hän voi pelastaa ihmisen. Aina tärkeintä ei edes ole konkreettinen pelastaminen, vaan se sisäinen hyvänolontunne ja rauha, jonka Jeesus Kristus voi sydämiimme antaa. Se rauha ei maksa mitään, mutta sitä on mahdotonta vastaanottaa, jos ei ole siitä kuullut.

Pääpointtinani on, että meidän tulisi kristittyinä levittää tätä saamamme rakkauden ja vapauden ilosanomaa aivan kaikkialle - mennään evankelioimaan baarit, narkkarimestat, koulujen pihat perjantai-iltaisin ja puolitutun kotibileet. Etsitään niitä, jotka Jumala tahtoo luokseen mutta jotka vielä toistaiseksi ovat kaukana. Meidän tulee kuitenkin kaikessa olla nöyrinä Jumalalle. Meidän tekomme tai meidän sanamme eivät voi pelastaa ketään, mutta Jumalan voima voi. Meille jää tehtäväksi viedä eteenpäin sitä ihanaa rauhan sanomaa, joka on päässyt muuttamaan meidän elämäämme.

Toivottavasti tekstini ei kuulosta liian hurskastelevalta tai tekopyhältä. Minä olen tehnyt paljon väärää, teen edelleen, enkä missään nimessä halua katsoa nenänvarttani pitkin erilaista elämää eläviä nuoria - siis juuri näitä teinejä, joista olen koko tekstin ajan puhunut. Olen kuitenkin vilpittömästi sitä mieltä, etteivät päihteidenkäyttö ja irtosuhteet yläasteiässä ole kenellekään hyväksi. Uskonkin puhuvani nuorten omaksi parhaaksi. Minusta meillä kristityillä on ainakin velvollisuus yrittää viedä eteenpäin sitä valoa ja rakkautta, jonka Jumala on meille suonut. Se rakkaus toivottavasti ilmenee hyvinä tekoina, ystävällisenä suhtautumisena ja haluna jakaa omastamme muiden käyttöön.