Kognitiivisen dissonanssin ongelma

Kuinkahan moni säikähtää otsikon sanahirviöitä, eikä kehtaa lukea riviäkään pidemmälle? No, se jääköön nähtäväksi. Ne, jotka jaksavat sivistyssanoista huolimatta jatkaa lukemista, palkitaan knoppitiedolla. Kognitiivinen dissonanssi on nimittäin hieno termi sille, että tiedät tekeväsi väärin, mutta teet silti. Teon jälkeen omatuntosi soimaa, eli sisälläsi on dissonanssi, "ristiriita". Ongelma taas on siinä, että omantunnon riitasoinnuista eroon päästäkseen moni sortuu siihen, että muokkaa arvojaan eikä toimintaansa.

Kognitiivisen dissonanssin ongelma on siis konkreettisesti tämä: Sinun mielestäsi esimerkiksi musiikin laiton lataaminen on ehdottoman väärin, etkä koskaan aio sortua sellaiseen. Huomaat kuitenkin haluavasi lempiartistisi uuden levyn, joten lataat "vain tämän kerran" albumin netistä. Piakkoin vastaan tulee toinen bändi, jonka tuotantoa haluaisit kuunnella ilmaiseksi. Koska haluat eroon syyllisyydentunteesta, yrität perustella tekojasi itsellesi. "Eihän se lataaminen nyt niin väärin ole. Maksut menisivät kuitenkin Teostolle ja muille isoille yrityksille." Melko pian unohdat koko alkuperäisen moraalisi, ja alat lataamaan huoletta netistä musiikkia, elokuvia ja ties mitä muuta.

Tuttu tilanne? Minulle ainakin. Olen vähitellen viimeisen puolen vuoden aikana venyttänyt ja vanuttanut moraalini rajoja niin pitkälle, että havahduin vasta aidan väärältä puolelta. Kun houkutuksia tulee, on helpompaa muuttaa arvojaan kuin vastustaa kiusausta tehdä väärin. Pienet askeleet johtavat lopulta siihen, että ollaankin jo ylitetty kynnys selkeän vääryyden puolelle. Minä havahduin vasta siihen, että olin Pietarin tavoin kieltämässä uskoani - ehkä passiivisesti, piilotellen, mutta silti. Silloin tajusin, ettei ulkopuolinen ihminen näkisi minussa tai senhetkisessä elämässäni mitään kristillistä. Kenties kiltin ja perusmukavan ihmisen, mutta ei Raamatun moraalia noudattavaa kristittyä. Minulle kompastuskiveksi muodostui maallinen hauskanpito ja illanvietto kyseenalaisissa merkeissä juhlien. Vähän kerrallaan ajauduin lähemmäs vääryyttä, ja se kostautui.

Liian monella kristityllä on ajatusmalli: "Kuinka lähelle syntiä voin mennä, etten silti vielä tee syntiä?" Tunnustan tämän myös itsessäni. Jumala ei kuitenkaan halua, että pelaamme hänen säännöillään uhkapeliä. Jumala haluaa, että pyrimme lähemmäs Häntä - emme syntiä! Jumalan luona ja Hänen säännöillään pelaten elämä on mukavinta, onnellisinta ja hyödyllisintä. Evankeliumin eteenpäin vieminen on vaikeaa, jos pyrimme kaikin tavoin eroon sen antajasta.

Tähän kognitiivisen dissonanssin ongelmaan on vain yksi ratkaisu: seurata Jeesusta. Olennaista ei ole, onko joku asia teknisesti mainittu Raamatussa synniksi - nykyään on olemassa asioita, joista Raamattu ei oikeastaan sano mitään, vaikkapa internetin maailmaan liittyen. Olennaista on se, mitä Jeesus tekisi. Tai mitä Jeesus tahtoisi seuraajansa tekevän Häntä kirkastaakseen. Minua vanhempi ja viisaampi kristitty totesi kerran, että jos vain pitäisimme katseemme täysillä Kristuksessa, ei meidän tarvitsisi halkoa hiuksia siitä, mikä nykymaailman asia on Raamatun kriteereillä syntiä ja mikä ei. Jos pyrkisimme mahdollisimman puhtaaseen vaellukseen sen sijaan, että keplottelisimme itsellemme yhä vaarallisempia vapauksia kulttuurikontekstiin vedoten, meidän elämämme olisi helpompaa.

Jumala on silti alusta asti tiennyt, että ihminen on vajavainen, ja siksi Hän onkin antanut meille armonsa. Millään muulla me emme pelastu. Nyt kun tiedämme, mikä ihanuus meitä iankaikkisuudessa odottaa, ei meidän kannata hetkeksikään kääntää katsettamme siitä pois. Keskittykäämme Jeesuksen seuraamiseen, niin arvomme eivät pääse maallistumaan. Kognitiivista dissonanssia ei tapahdu, jos Jeesuksen avulla pystyy välttämään kiusaukset ja ensimmäistenkin askelten ottamisen kohti syntiä. Rukoilkaamme ahkerasti sen puolesta, että voisimme paremmin keskittyä siihen, mikä on olennaista. Pyrkikäämme siihen, että viimeisellä tuomiolla meillä on mahdollisimman vähän hävettäviä asioita elämässämme. Toki me kaikki kristityt pelastumme loppupeleissä yksin armosta, mutta eikö olisikin mukavampaa, jos emme siihen asti olisi jatkuvasti syyllisyyden riivaamia? :)

Siunausta kaikille, ja hyvää syksyä. Yritän kirjoitella vähän ahkerammin tästä eteenpäin!

Oletko varma?

Epävarmuus on yksi ärsyttävimmistä tunteista. Asiat jäävät pyörimään mieleen päivästä toiseen, eikä ole olemassakaan keinoa varmuuden saavuttamiseksi. Omat valinnat, tunteet ja ajatukset tuntuvat yhtäkkiä rakentuvan hiekkapohjalle, eikä jalkojen alla tunnu olevan lainkaan tukevaa maata. Pahimmillaan epävarmuus johtaa identiteettikriisiin, huonoihin fiiliksiin ja ahdistukseen.

Olen epävarma, kun kirjoitan tätä tekstiä. Yleensä kirjoitan pitkän ajan saatossa muotoutuneista ajatuksista, tänään vain siitä, mitä mieleen nyt juuri tulee. Minusta tuntuu kuitenkin, että jotain tekstiä tänne on saatava, jottei bloggaukseni tyssää heti alkuunsa.

Elämässäni on jälleen tapahtunut huimasti muutoksia. Jos vertaan nykyistä elämääni muutaman kuukauden takaiseen, suunta on positiivinen. Jos kuitenkin vertaan nykyistä hengellistä aktiivisuuttani, suhdettani Jumalaan ja elämäntyyliäni vuoden takaiseen, huomaan yllättyväni negatiivisesti. Haluaisin takaisin sen varmuuden, helppouden ja ilon, joka leimasi hengellistä elämääni vuosi sitten.

Olen tietoisesti tehnyt joitain valintoja, jotka eivät ole omiaan edesauttamaan asioitani. Kun päivittäin läsnäolevassa, elävässä uskossa oleminen tuntui minusta vaikealta, etäännytin itseäni seurakunnasta ja hengellisestä työstä. Ratkaisu tuntui silloin oikealta ja helpottavalta, mutta nyt olen lähinnä epävarma. Olisiko elämäni nyt helpompaa, jos olisin hampaat irvessä suorittanut Jumalasuhdettani? Vai oliko pieni levähdystauko tarpeen, jotta löytäisin nyt uuden suunnan ja innon hengelliselle elämälleni? En tiedä. Uskostani en luovu, se on varmaa, enkä siihen edes pystyisi. Uskossakin on silti eri asteita: paljonko aikaa hengellisyys saa elämässä.

Epävarmuuteni kumpuaa monesta asiasta, myös maallisista. Yksi niistä on se, etten koe enää osaavani asioita, jotka joskus olivat minulle kuin toinen luonto. Kun on jokapäiväisissä opinnoissa nerojen ympäröimänä, alkaa vähitellen menettää itsevarmuuttaan osaamisensa suhteen. Muihin verrattuna en enää osaakaan matematiikkaa. Tai englantia. Tai mitään muutakaan, missä joskus olin verrattaen hyvä.

Kyllä, ajattelin käyttää hengellistä blogiani tämän kerran henkilökohtaiseen avautumiseen. Miksi? Koska luulen, etten ole yksin epävarmuuteni kanssa. Jokainen ihminen, myös kristitty, käy elämässään läpi vaiheita, jolloin mikään ei tunnu varmalta eikä mikään yritys tunnu onnistuvan. Minua lohduttaa tieto siitä, etten ole yksin.

Kaikista eniten minua kuitenkin lohduttaa tieto siitä, että olen Jumalan luomus. Hän on ennalta nähnyt kaikki päiväni ja tietää, minne olen menossa. Hän myös pitää minusta huolta ja rakastaa ehdoitta, vaikken tuntisikaan oloani kovin rakastettavaksi. Elämässäni on varmasti huolia ja vaikeita aikoja, mutta yhtä asiaa minun ei koskaan tarvitse pelätä. Jumala ei minua hylkää, ei oikeastaan hetkeksikään jätä oman onneni nojaan, vaikka joskus tyhmyyttäni niin yrittäisin järjestää.

Nyt takaisin asiaan, joka on kirkastunut minulle vasta kirjoittamisen myötä. Epävarmuus on kamala tunne, varsinkin jos siihen liittyy itsevarmuuden puutetta ja oman arvon epäilyä. Saamme kuitenkin aina olla varmoja kahdesta asiasta.
1. Meitä rakastetaan valtavasti.
2. Jeesus Kristus on turvannut meille tien pelastukseen ja iankaikkiseen elämään.
Nämä kaksi ovat paitsi varmoja, myös äärettömän tärkeitä asioita.

Kun epäilet itseäsi, muista, että arvosi on sidottu Kristukseen. Se on ainoa valuutta, jonka kurssi ei heittele markkinoilla. Se on ainoa valuutta, jonka arvo on aina korvaamaton.

Muistuttaakseni itseäni ja muita laitan tähän vielä lempikohtani Raamatusta.

"Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
- Room. 8:37-39

Olette rakastettuja. Olkaa siunattuja ja onnellisia!

Jumala haluaa sinut

Sinulle, jolle on sanottu, ettet ole minkään arvoinen. Sinulle, joka on hylätty. Sinulle, joka on rikki ja epätoivoinen. Sinulle, joka inhoat itseäsi. Jumalalla on asiaa. Jumala haluaa SINUT.

Tästä aiheesta on vaikea sanoa mitään uutta, koska tärkein on jo kerrottu Raamatussa: Jumala rakastaa juuri sinua, Jumala on juuri sinun puolestasi tehnyt uhrauksen. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, miten vaikeaa on uskoa Raamatun mielettömiin lupauksiin, ja siksi haluan yrittää takoa jokaisen teistä kalloon, miten paljon Jumala juuri sinua rakastaa. 

Sinä olet mitä upein ihminen. Sinä et voi totuudenmukaisesti sanoa itseäsi rumaksi, koska sinut on varta vasten tehty ainutlaatuisen ja täydellisen kauniiksi. Ulkonainen kauneutesi ihastuttaa Jumalaa joka hetki. Hän on tehnyt sinusta tuollaisen, jotta voisi joka päivä nähdä sinut ja rakastaa sinua. Jos joku sanoo sinun olevan jotain muuta kuin täydellisen kaunis, hän on väärässä. Mitä järkeä siis kuunnella?

Ulkoinen kauneutesi kalpenee kuitenkin sen rinnalla, millaisen persoonan Jumala on sinusta luonut. Sinun jokainen ajatuksesi on Hänen tiedossaan, Hän tuntee sinut läpikotaisin - ja rakastaa sinua. Hän ei koskaan hylkäisi sinua, koska Hänen rakkautensa on niin mittaamattoman suurta. Jumala on tehnyt sinusta juuri tuollaisen ajatuksinesi ja tunteinesi - sinä et ole vahinko, vaan sinut on huolellisesti suunniteltu. On siis olemassa tarkoitus kaikelle sille, mitä tunnet ja ajattelet. Sinua varten on suunnitelma, ja Herran suunnitelmat ovat rauhan ja onnen suunnitelmia.

Jos en vieläkään saanut sinua näkemään Jumalan rakkautta, yritän toisella tavalla. Maallisessa elämässä ja kaupankäynnissä tavaran arvo määritellään usein rahassa. Lacosten kengät ovat arvokkaammat kuin vitosen crocs-kopiot, minkä vuoksi niiden hinta on suurempi. Mietitäänpä hetki sinua ja Jumalaa, jolla on hallussaan kaikki, mitä tästä maailmankaikkeudesta löytyy.

Hän olisi voinut antaa sinusta hinnaksi kaiken maailmankaikkeuden kullan.
Hän olisi voinut maksaa sinusta kaikki maailman timantit.
Hän olisi voinut antaa sinusta koko universumin, tai ainakin pari galaksia.
Mutta kun ne eivät riittäneet.
Hänen täytyi antaa se ainoa asia, joka riittäisi hinnaksi sinusta - itsensä.

Sinä et ole turha. Sinä et ole ruma. Sinä et ole typerä. Sinä et ole yksin. (Usko nyt!) Sinusta on maksettu kallis hinta, kallein mitä olemassa on. Kun jotain arvokasta on ostettu niin kalliilla hinnalla, tottakai Jumala jatkuvasti vahtii sinua, silmäteräänsä. Hän varjelee sinua pahalta ja huolehtii siitä, että sinulla on hyvä olla. Hän kääntää vaikeudet voitoksi ja hioo sinua rakkaudellaan. Sinusta tulee vahvempi ihminen kaiken sen takia, mitä olet kokenut ja nyt koet. Sinä olet Jumalan lapsi, ja sinä voit luottaa Hänen lupauksiinsa paremmasta. Jumala rakastaa sinua niin paljon, että varjelee sinut aivan kaikelta. Sinun ei siis tarvitse pelätä mitään - ei toisia ihmisiä, ei vainoa, ei sairautta, ei kuolemaa. Sinua rakastetaan niin paljon, että voit tulla täydellisen Jumalan kasvojen eteen ilman pelkoa Hänen vihastaan tai tuomiostaan.

Kaiken on Jumala tehnyt juuri sinun vuoksesi, jotta saisi sinut kanssaan paratiisiin. Hän kaipaa sinua luokseen jatkuvasti. Älä siis koskaan kuvittele, että olisit mitään muuta kuin säkenöivä ja uskomaton persoona - miksi muuten täydellinen Luoja haluaisi viettää sinun kanssasi ikuisuuden?

Unohda muut ihmiset. Unohda ulkonäköpaineet. Unohda kipeät muistot ja epäonnistumisen tunteet. Sinä olet ainutlaatuinen, mielettömän upea ja valtavasti rakastettu ihminen. Juuri nyt Jumala kutsuu sinua luokseen. Juuri nyt Hän suunnittelee, millaisia upeita kokemuksia voisi sinulle elämässäsi antaa. Juuri nyt Hän katselee sinua ja ihastelee kauneuttasi. Juuri nyt, juuri tällä hetkellä, Jumala katsoo sinuun ja riemuitsee siitä, mitä näkee.

Sanan äärellä

Sana suusta Jumalan saa ihimeet suuret aikaan
Sanallansa Isä Jumala on luonut maan ja Taivaan
Näin minä uskon, totisesti uskon
Luonut on maan ja Taivaan.
Lasse Heikkilä - Pohjalainen uskontunnustus

Olen tyypillisesti hyvä jättämään projekteja kesken, mutta tänään sain loppuun erään suurimmista tavoitteistani: Raamatun läpi lukemisen. Matka Jumalan Sanan ytimeen on ollut elämysrikas, silmät avaava ja uskoa vahvistava. Sukuluetteloista Kristusprofetioihin ja evankeliumeihin jokainen Raamatun kirja on antanut minulle uutta ajattelemisen aihetta. Raamattu on upea kirja paitsi hengellisesti myös juoneltaan. Kirjan läpi punaisena lankana kulkee Jumalan johdatus ja rakkaus, joka toisinaan palkitsee ja toisinaan kurittaa Hänen kansaansa.

Kun aloitin Raamatun lukemisen, urakka tuntui uskomattomalta. Korvaamattomana apunani oli eräs lehtinen, jossa jokaiselle päivälle oli valittu uuden ja vanhan testamentin lukukappale. Lukukappaleet menivät melko pitkälti järjestyksessä, tosin uudessa testamentissa hieman hyppien. Luettuaan yhden kohdan sai laittaa rastin ruutuun. Pian havaitsin, että päivässä lehtiseen alkoi kertyä jopa toistakymmentä rastia. Raamatun jännittävät juonenkäänteet ja Jumalan täydellinen Sana pitivät minua otteessaan niin, etten aina malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaikka oli jo aamuyö.

Sain kipinän projektin aloittamiseen, kun isovanhempani antoivat minulle 18-vuotislahjaksi nimikoidun, nahkakantisen Raamatun ja tuon mainitsemani lehtisen. Tänään tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta syntymäpäivästäni, ja projektini on tältä erää saatettu loppuun. Ajattelinkin tässä kirjoitussa käydä läpi muutaman havainnon, jotka sain lukiessani Sanaa.

Loppukeväästä elämässäni tapahtui paljon, ja Raamatun lukeminen jäi vähemmälle. Olin pitkään alakuloinen ja väsynyt, eikä minulla ollut tarpeeksi tahdonvoimaa tarttua Sanaan. Samasta syystä blogissani ei ole merkintöjä tuolta ajalta. Pahan oloni keskellä tajusin kuitenkin, että Raamatun lukeminen ei ole suorittamista vaan itsensä lääkitsemistä. Kun pääsin takaisin Sanan ääreen, sain kokea jotain ihmeellistä. Yhtäkkiä minulla olikin uskomaton elämän veden jano, ja luin muutamassa päivässä monta kokonaista kirjaa. Samalla minua kutsuttiin takaisin seurakuntaan, jonka kaikissa viikkotapahtumissa olen siitä eteenpäin käynyt. Paha oloni helpotti pian, vaikka olin tätä ennen viikkokausia yrittänyt palauttaa iloani maallisin ja osin typerin keinoin.

Toinen huomio koskee Raamatun sisältöä. Lukiessani vanhan testamentin profeettakirjoja jouduin myöntämään, etten ymmärrä niistä mitään. En voi mitenkään tietää, mitkä profetiat koskevat maailmanloppua, mitkä Kristusta ja mitkä Israelin vaiheita ennen ja jälkeen Kristuksen. Olin ennen lukemista ajatellut, että lukemalla kerran profeettakirjat läpi pystyn aukottomasti todistamaan Jeesuksen Jumalan pojaksi myös juutalaisille ja kertomaan, minä vuonna tulee maailmanloppu. Toisin kävi, enkä ole siitä oikeastaan lainkaan pettynyt. Sen sijaan, että olisin oppinut ennustamaan tulevaisuutta, olen oppinut luottamaan Jumalaan.

Kuten alun laulussa sanotaan, Jumalan Sana on voimallinen ja voi saada aikaan ihmeitä. Minua se lääkitsi, opetti, viihdytti ja rohkaisi - aina sen mukaan, mitä kulloinkin tarvitsin. Raamatun läpi lukeminen ei tee minusta yhtään parempaa tai valmiimpaa uskovaa, mutta se antaa minulle itselleni hyvän pohjan vaeltaa kristittynä maailmassa. Tiedän, mihin uskon. Tiedän, mitä Kaikkivaltias Jumala on saanut aikaan monta tuhatta vuotta ennen minun syntymääni.

Parasta Raamatun lukemisessa on kuitenkin se, että joka ikisenä päivänä pääsee hetkeksi keskittymään Jumalaan. Kun tavaksi on muodostunut Raamatun avaaminen illalla, ei ole päivääkään, jolloin en ajattelisi uskonasioita. Raamattu on myös herättänyt minussa kysymyksiä, joihin vain Jumalalla on tarjolla vastaus. Vastausten etsiminen saa minut hakeutumaan Jumalan yhteyteen ja uskovaisten seuraan. Raamattu on yksi neljästä tavasta hoitaa uskoa (Raamattu, ehtoollinen, seurakunta, rukous), mutta siinä on jotain vielä upeampaa: se on ainakin minua ohjannut kaikkien kolmen muun peruspilarin luo.

Haluan rohkaista kaikkia lukemaan Raamattua. Lukemiseen on erilaisia tapoja, eikä minun systemaattinen rasti ruutuun -tapani välttämättä sovi kaikille. Joillekuille on helpompaa lukea tietty kirja kerrallaan ja hiljentyä aina rukouksessa pohtimaan asioita. Minulle tällainen pikakiito sopi hyvin ensimmäiseksi läpilukutavaksi - viimeiseksi se tuskin jää, nyt kun tiedän, mitä Sana voi saada aikaan.

Tiede ja Jumala

Kuten profiilissani lukee, opiskelen biotekniikkaa Tampereella. Se ei ole mikään sattumalta valittu ala, vaan olen pienestä asti rakastanut biologiaa, matematiikkaa ja kemiaa - fysiikkaa en tosin niinkään. Kun kerron yhtä aikaa opiskelupaikkani ja maailmankatsomukseni, ihmiset joskus hämmentyvät. Riparilaisetkin olivat vakuuttuneita siitä, että oikeasti haluan tulevaisuudessa opiskella teologiaa ja tulla diakonissaksi. On hienoa, että kristityt haluavat käyttää koko elämänsä Jumalan palvelemiseen - mutta on muitakin keinoja palvella Jumalaa kuin toimia kirkollisessa ammatissa.

Minua jotenkin aina sattuu sydämeen, kun tieteestä ja uskosta puhutaan verivihollisina. Itselleni nuo kaksi luovat aukottoman kokonaisuuden, jonka avulla voin tarkastella maailmaa. Usko kertoo minulle, miten maailma on syntynyt, kuka sen on luonut ja miksi. Tiede kertoo, millaisen maailman Jumala onkaan luonut. Tiede antaa minulle ainutkertaisen mahdollisuuden tarkastella Jumalan luomistyötä lähempää ja yrittää pitää siitä huolta. Tiede voi myös vahvistaa uskoa: esimerkiksi solujen molekyylitason ominaisuudet ovat minulle yksi vahvimpia maallisia todisteita Jumalan olemassaolon puolesta.

Tottakai tieteessä toimii ihmisiä, jotka henkeen ja vereen asti vastustavat kristinuskoa. Ei heidän takiaan kannata kuitenkaan koko tieteenalaa haukkua. Heidänkin sitäpaitsi on jossain vaiheessa myönnettävä, että on täysin mahdotonta tieteen keinoin todistaa, ettei Jumalaa ole. Jotkut heistä pyrkivätkin sitten vain tekemään Jumalasta tarpeettoman eli selittämään maailmankaikkeuden siten, ettei sen syntymiseen tarvita Jumalaa. Ensinnäkin tämä on mahdotonta. Toisekseen heidän pyrkimyksillään ei ole merkitystä, sillä uskomme on puhtaasti uskon asia. Kuulostipa paradoksaaliselta. Selitän.

Yhtäkään ateistia ei saa kääntymään kristinuskoon tieteen perusteella. Samoin yhtäkään kristittyä ei saa kääntymään ateismiin tieteen perusteella. Vaikka kuinka yritettäisiin. Tieteessä puhutaan paljon pimeästä aineesta ja pimeästä energiasta, jotka selittävät mm. maailman syntyteorioiden kiistattomia epäkohtia. Me kristityt tietysti näemme, että juuri niissä todistuu Jumalan olemassaolo. Toisaalta ihan yhtä hyvin muslimit, hindut ja juutalaiset ajattelevat niissä heijastuvan oman jumalansa. On siis turhaa toivoa, että tiede voisi joskus aukottomasti todistaa juuri kristinuskon Jumalan olemassaolon. Siksi meidän tuleekin vain uskoa. Uskoa ei voi perustella järjellä, eikä uskoon voi tulla opiskelemalla tiedettä. Silloinhan uskon lahjan saaminen perustuisi ihmisen omiin ansioihin, mikä on kristinuskon periaatteiden vastaista.

Tieteen opiskelu voi kuitenkin vahvistaa jo olemassaolevaa uskoa tai antaa ateistiselle ihmiselle kipinän lähteä etsimään Jumalaa - onhan elämän synty aivan käsittämätön ihme. Varsinainen usko on Jumalan lahja, eikä sitä saada omilla ansioilla. Uskolle löytyy kuitenkin paljon todisteita tieteen maailmasta, ja siksi kristityille voi olla hyödyllistä osata hieman tiedettä.

Ongelmia tulee vastaan oikeastaan vain silloin, kun tiedettä ja Raamattua pidetään samanarvoisina. Itse määrittelisin hyviksi lähtökohdiksi nämä: Jumala on luonut koko universumin. Raamatussa kerrotaan, miten Jumala on luonut universumin ja miksi. Tiede taas kertoo meille, millaisen universumin Jumala on luonut. Se muistuttaa meitä siitä, miten uskomattoman monimutkainen ja upea on tämä maailmankaikkeus, jonka Jumala on meille antanut. Se opettaa meitä ymmärtämään ja pitämään huolta Jumalan luomakunnasta.

Jos vastaan tulee ristiriita tieteen ja Raamatun välillä, uskon mieluummin Raamattua. Tiede on vain inhimillistä ja empiiristä tutkimusta, Raamattu taas muuttumattoman ja täydellisen Jumalamme sanaa.

Tieteen kentällä tarvitaan lisää kristittyjä. Tiede ei ole millään tavalla uskonnolle vaihtoehtoinen asia, vaan nämä kaksi sopivat täydellisesti yhteen, kun lähtee tarkastelemaan asioita kristinuskon pohjalta. Koen, että saan tieteestä enemmän irti kuin moni ateisti: minun ei tarvitse jatkuvasti pysähtyä miettimään, millaisella "sattumalla" tämäkin eliö on syntynyt. Minun ei tarvitse tuskastella tuhansien erilaisten maailman syntyteorioiden parissa miettiessäni, missä niistä on vähiten aukkoja. Voin luottaa Jumalan sanaan ja siihen, että Hän on kaiken tämän takana. Sen jälkeen tieteenopiskelu muuttuukin vain upeiden rakenteiden tutkimiseksi, uusien lääketieteellisten menetelmien kehittämiseksi ja Jumalan luomistyön kunnioittamiseksi.

Minun tapani palvella Jumalaa on olla julistamassa Hänen upeita luomistekojaan siellä, missä Hänen upeat luomuksensa yksityiskohtaisimmin tunnetaan - biologian kentällä. Koen myös tärkeäksi sen, etteivät kristityt profiloidu tietyntyyppiseksi porukaksi (esim. vain pappeja ja diakoneja). Mitä useammalla alalla kristittyjä toimii, sitä oikeamman kuvan me ateisteille annamme: onhan totuus se, että jokainen meistä on Jumalan ainutlaatuinen luomus omine kykyineen ja kiinnostuksenkohteineen.

Valoa maailmaan

Olen pitkään ollut kirjoittamatta, lähinnä siitä syystä että olen laiska. En ole saanut aikaiseksi tarttua kynään (näppäimistöön) ja aloittaa blogikirjoitusta. Ehkä olen myös asettanut turhan korkeat standardit itselleni. Viime kuukaudet ovat menneet hieman vaikeammissa tunnelmissa kuin olisin toivonut - tosin olen samalla oppinut paljon lisää itsestäni, uskostani ja Jumalasta. Saatan joskus kertoa tästä lisää, kunhan ensin itsekin pääsen perille, mistä on kyse. Nyt tuli kuitenkin pitkästä aikaa sellainen tunne, että haluan kirjoittaa ylös erään päähäni tulleen ajatuksen.

Koen, että olen viime aikoina saanut kurkistaa erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien elämään. Ulkopuolisena tarkkailijana olen katsonut vierestä, millaista on elää ilman suhdetta Jumalaan, mahdollisesti käyttää liikaa päihteitä ja joutua monenlaisiin ongelmiin ihmissuhteissa. En edes tarkoita mitään konkreettista vieressä seisomista ja katselua - riittää, kun klikkailee auki muutaman sosiaalisen median sivuston, ja johan löytyy ongelmia. Esimerkiksi trendikäs ask.fm -sivusto, jossa ihmiset saavat kysyä ja vastata anonyymeihin kysymyksiin, on varsinainen unelmapaikka teinitytöille, jotka parjaavat toisiaan internetin ihmeellisessä maailmassa.

Minulle tuli paha olo, kun luin läpi näiden itselleni tuntemattomien tai kaverinkaverien vastauksia. Päihteitä, irtosuhteita, draamaa, riitelyä ja ahdistelua - jopa 13-vuotiaiden elämässä. Millainen elämä on edessä ihmisillä, joita on jo lapsuudessaan hyväksikäytetty ja pakotettu ottamaan aikuisen rooli? Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan havahduin omasta itsesäälistäni ja ymmärsin, miten paljon pahaa tapahtuu ympärilläni jatkuvasti. Paljon sellaista pahaa, johon ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin itse Jumala. 

Minua siunattiin suuresti kouluaikoina kaveripiirillä, jossa päihteidenkäyttöä pidettiin typeränä, ihmiset tulivat toimeen keskenään ja yleinen moraali-ilmapiiri oli varsin kristillinen. En siis omasta kokemuksesta tiedä, millaista olisi ollut 14-vuotiaana viettää perjantai-iltoja humalassa tai toteuttaa liian nuorena seksuaalisuuttaan jonkun kaverin bileissä. Kyllä minäkin kuitenkin näin, millaisia muita porukoita yläasteella muodostui, ja teinitytöt poikaystävineen kertoivat kokemuksistaan niin kovaan ääneen, etteivät minullekaan heidän elämäntapansa jääneet epäselviksi. Olen kiitollinen siitä, ettei minua koskaan pistetty vääränlaisen ryhmäpaineen alaiseksi. Näin jälkikäteen ymmärrän, että kiusauksen edessä olisin todennäköisesti langennut monenlaisiin asioihin.

En aio tehdä naiivin typerää ja ylimielistä kärjistystä siitä, että kaikki kristityt olisivat unelmavävyjä ja mallikansalaisia - tai toisaalta siitä, että kaikki ateistit rypisivät päihdeongelmissa. Ei tässä ole varsinaisesti kyse uskosta. Ensinnäkin on ylipäätään turha alkaa yleistämään: vaikka nämä teinitytöt ja -pojat laumoina liikkuvatkin ja matkivat toistensa käytöstä, jokainen heistä on oma yksilönsä omine ajatuksineen, tunteineen ja ongelmineen. Toisekseen on paljon hyväkäytöksisiä, raittiita ja koulussa menestyviä ateisteja - ja valitettavasti on paljon päihdeongelmaisia kristittyjä. On kuitenkin realismia nähdä tietty yhteys kristillisen moraalikasvatuksen ja nuorten käyttäytymisen välillä. Samoin ei ole kaukaa haettua nähdä yhteyttä Kristuksen antaman sisäisen rauhan ja henkisen hyvän olon välillä.

Nyt pääsen vihdoin asiaan: tämä maailma on julma paikka. Tämä maailma janoaa evankeliumia ja sitä rakkautta, jonka Jeesus on meille antanut. Koen, että varsinkin nuorten elämässä olisi järkyttävän paljon tarvetta aidolle välittämiselle, hyvyydelle ja kantaville, turvallisille käsille. Mielestäni evankeliointia tulisi kohdentaa vielä enemmän juuri 12-15-vuotiaiden ikäryhmään. Kun 15-vuotiaat tulevat riparille - siis jos tulevat - pysyvää vahinkoa voi olla jo tapahtunut. Uskon, että kaikista eniten nämä nuoret - kuten meistä jokainen - kaipaavat hyväksyntää ja rakkautta. Tällaista olisi saatavilla vaikka kuinka paljon Taivaan Isän käsivarsilta.

Paha oloni laantui hieman tästä avautumisesta, mutta se ei riitä. Kauniit sanat eivät pelasta maailmaa, eikä tämäkään kirjoitus varmaan koskaan eksy niiden ihmisten silmiin, joiden toivoisin sen lukevan. Jotain on oikeasti tehtävä, jollain tavalla on oikeasti autettava. Ja minun nähdäkseni paras apu löytyy Taivaan Isältä. Kipeimpiin ongelmiin tarvitaan oikeasti ammattilaisen keskustelu- ja sielunhoidollista apua, ja sitä minä en pysty tarjoamaan. Minä - ja sinä - voimme kuitenkin tarjota jotain, mitä mikään maallinen hoitotiede ei voi voittaa: voimme jollekin nuorelle olla ensimmäisinä kertomassa ilosanoman käsittämättömästä rakkaudesta, pyyteettömästä hyväksynnästä ja sisäisestä rauhasta, joka löytyy vain Jeesuksen luota. 

Lisäksi me voimme rukoilla. Uskossa lausuttu rukous on voimallinen, ja Jumala haluaa toimia kaikkien ihmisten parhaaksi. Jumalalle mikään ei ole mahdotonta, ja mitä vaikeimmista tilanteistakin Hän voi pelastaa ihmisen. Aina tärkeintä ei edes ole konkreettinen pelastaminen, vaan se sisäinen hyvänolontunne ja rauha, jonka Jeesus Kristus voi sydämiimme antaa. Se rauha ei maksa mitään, mutta sitä on mahdotonta vastaanottaa, jos ei ole siitä kuullut.

Pääpointtinani on, että meidän tulisi kristittyinä levittää tätä saamamme rakkauden ja vapauden ilosanomaa aivan kaikkialle - mennään evankelioimaan baarit, narkkarimestat, koulujen pihat perjantai-iltaisin ja puolitutun kotibileet. Etsitään niitä, jotka Jumala tahtoo luokseen mutta jotka vielä toistaiseksi ovat kaukana. Meidän tulee kuitenkin kaikessa olla nöyrinä Jumalalle. Meidän tekomme tai meidän sanamme eivät voi pelastaa ketään, mutta Jumalan voima voi. Meille jää tehtäväksi viedä eteenpäin sitä ihanaa rauhan sanomaa, joka on päässyt muuttamaan meidän elämäämme.

Toivottavasti tekstini ei kuulosta liian hurskastelevalta tai tekopyhältä. Minä olen tehnyt paljon väärää, teen edelleen, enkä missään nimessä halua katsoa nenänvarttani pitkin erilaista elämää eläviä nuoria - siis juuri näitä teinejä, joista olen koko tekstin ajan puhunut. Olen kuitenkin vilpittömästi sitä mieltä, etteivät päihteidenkäyttö ja irtosuhteet yläasteiässä ole kenellekään hyväksi. Uskonkin puhuvani nuorten omaksi parhaaksi. Minusta meillä kristityillä on ainakin velvollisuus yrittää viedä eteenpäin sitä valoa ja rakkautta, jonka Jumala on meille suonut. Se rakkaus toivottavasti ilmenee hyvinä tekoina, ystävällisenä suhtautumisena ja haluna jakaa omastamme muiden käyttöön.

Jumalan soturit

Pitkän kirjoitustauon jälkeen yhtäkkiä niitä aiheita sitten vaan tulviikin päähän. Eilen illalla ajattelin tulevaisuuttani, kuten ehkä edellisestä blogipostauksesta käy ilmi, ja sain taas yhden ajatuksen, jonka haluaisin jakaa.

Meidän kristittyjen toiminta täällä maan päällä ei ole yhdentekevää. Itseäni joskus harmittaa, kun tiedän varsin hyvin, mihin maallisiin rientoihin en uskoni puolesta voi puhtaalla omallatunnolla osallistua. Joskus - myönnän tämän avoimesti - tuntuu jopa siltä, ettei kieltäytymisestäni ole mitään muuta kuin haittaa itselleni. On siis aivan turhaa yrittää välttää joitain houkutuksia, koska eihän sillä kenellekään ole mitään väliä. Eikö niin?

Syvällä sisimmässä tiedän kuitenkin, ettei asia ole niin. Minä asetan esimerkin muille. Minun vaellukseni on tässä maailmassa suurennuslasin alla: kaikkialla toiset ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, miten elän elämäni. En väitä olevani mikään julkkis, mutta toisten ihmisten elämästä kiinnostuminen on meihin sisäänrakennettu ominaisuus. Jos siis kenenkään nähden rikon Jumalani tahtoa vastaan, kuka ottaa vakaumukseni sen jälkeen tosissaan? En voi palvella kahta herraa, kuten Raamattukin toteaa. Kukaan ei ota uskoani vakavissaan, jos noudatan Jumalan tahtoa vain silloin, kun se miellyttää minua. Silloinhan jumalani on jotain minun itseni rakentamaa - miksi kukaan toinen uskoisikaan siihen jumalaan?

Minulla on tilaisuus seistä etulinjassa Jumalan taistelujoukoissa. Taistelu käydään ehdottoman hyvän tarkoituksen puolesta, ja sitä me ihmisetkin voimme käydä Hengen voimasta. Meillä on mahdollisuus voittaa puolellemme sieluja - mutta se ei onnistu, ellemme tosissamme sitoudu taisteluun. Jos muokkaamme Jumalaa ja teemme Hänestä omien mielihalujemme oikeuttajan, taistelemme aivan väärällä puolella. Ei mikään sotajoukko pysy yhtenäisenä, jos sotureiden tarkoitusperät eivät ole samat. Jos emme puolustakaan Raamatun Jumalaa vaan jokainen omaa jumalaamme, emme tule voittamaan yhtäkään taistelua.

Tarvitseeko Jumala sotilaita? Periaatteessa ei. Lyhyt muistutus: Hän on Kaikkivaltias Luoja, Hänen kädessään on koko universumi. Mihin Hän sotilaita tarvitsisi? Sotilasmentaliteettia ei saakaan käyttää oman ylpeyden tai ylemmyydentunnon ruokkimiseen. Jos alan ajatella, että sotilaana olen Herraani suurempi, teen ison virheen. Minä olen vain syntinen tunari, ei Kaikkivaltias Jumala ole riippuvainen minun puolustuksestani. Herramme on kuitenkin valinnut meidät sotilaikseen ja päättänyt antaa meille mahdollisuuden toimia Hänen välikäsinään maan päällä. Sotilaan tehtävä on Jumalan viisaudessaan antama - se ei tarkoita sitä, etteikö Hän halutessaan pystyisi voittamaan koko sodan ilman yhtäkään ihmistä. Kun tämä tehtävä on kuitenkin meille suotu, tulisi meidän pyrkiä se mahdollisimman hyvin toteuttamaan.

Miten siis soditaan? Ei, en todella kehota ketään hankkimaan käsiasetta muuten kuin harrastustarkoituksessa. Me sodimme sanoillamme ja teoillamme, joilla julistamme itse Pyhyyttä. Ja jos puolet ajasta käytämme Jumalan julistamiseen ja puolet ajastamme maallisten jumalien palvomiseen, työpanoksemme on hukkaan heitettyä. Ei armeijakaan voi menestyä, jos sotilaat vaihtavat yöksi puoltaan.

Entäpä yhteiskunnan kannalta? Sieltäpä vasta motivaatio löytyykin. Minua ainakin raivostuttaa, surettaa ja kauhistuttaa tämä maailma, jossa elämme juuri nyt. Mutta kuka aloittaa muutoksen, jos en minä? Kuka nousee vastustamaan väkivaltaa, seksuaalisuuden väärinkäyttöä, ahneutta ja itsekkyyttä, jos en minä? Minulla on kristittynä velvollisuus - ja samalla loistava mahdollisuus - vaikuttaa asioihin ja yrittää korjata rikkinäistä yhteiskuntaamme. Oma toimintani voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan!) asettaa esimerkin, jota jonkun toisen on helppo seurata. Kaikki riippuu siis siitä, miten toimin.

Toiminko siis omin avuin ja itsenäisesti? Herra tietää, että siihen en pystyisi. Siksi Herra onkin antanut meille kristityille avuksi Pyhän Hengen. Sen johdatuksesta ja voimasta voimme oikeasti muuttaa maailmaa, aloittaen omasta elämästämme. Meidän tulee pyrkiä eroon vääristä tavoistamme ja antaa elämämme Jumalan käsiin.

Voimme oikealla toiminnallamme julistaa Herran kunniaa paljon paremmin kuin kauniilla sanoilla. Voimme aikaansaada ainakin kaksi tärkeää asiaa:
1. Voimme saada ei-uskovaiset kiinnostumaan Jumalasta. Jos kerran tämä kristinuskon Jumala on niin mahtava, että ihmiset ovat valmiita luopumaan vaikka mistä maallisesta hauskanpidosta Hänen vuokseen, Hänessä on oltava jotain erityistä. Ehkä joku eikkari ajautuu nuorteniltaan tutkimaan asiaa ja tulee uskoon -- BOOM! Sielu voitettu!
2. Voimme rohkaista toisia uskovia elämään yhteisen Jumalamme tahdon mukaisesti. Joukossa on voimaa, ja jos me asetamme jossain asiassa hyvän esimerkin, muiden on helpompi liittyä joukkoon. Ketjureaktion omaisesti Jumalan sana voi tavoittaa yhä useampia ihmisiä ja saattaa heitä elävään uskoon -- BOOM! BOOM! BOOM! Lisää sieluja voitettu!

Meidän valintamme eivät siis ole merkityksettömiä, koska me itse olemme Jumalan työkaluja. Jos annamme itsemme Jumalan käyttöön, Hän saa meidän kauttamme aikaan upeita asioita niin yksilöissä kuin yhteiskunnassammekin. Siksi haluan rohkaista kaikkia toimimaan rohkeasti Jumalan tahdon mukaisesti, vaikka tämä yhteiskunta joskus sitä karsaasti katsoisikin. Me taistelemme hyvän asian puolesta, ja sodan lopputulos on jo tiedossa. Jeesus on jo voittanut kuoleman ja pahuuden. Taistelu, jota käymme nyt, käydään niistä sieluista, joiden kanssa pääsemme hengailemaan Taivaan kodissa. Koitetaan siis omalla esimerkillämme Hengen voimasta kerätä Jumalan luokse mahdollisimman monta ihmistä!

Minne tie vie?

Viime kirjoituksesta on varsin pitkä aika. Tähän kuuhun on mahtunut niin paljon asioita ja kiireitä, etten ole ehtinyt ylläpitää blogia haluamallani tavalla. Lisäksi olen odottanut, että mieleeni tulee aihe, josta todella haluan kirjoittaa. Eilen illalla totesin, että miksi en kirjoittaisi juurikin tämän kuun tunnelmista.

Valmistun tänä keväänä lukiosta ja pääsen ylioppilaaksi. Ystäväni hajaantuvat eri puolille Suomea, enkä itsekään kuun alussa tiennyt, minne olen menossa. Lisäksi ihmissuhteissani tapahtui joitain muutoksia, joiden seurauksena visioni tulevaisuudesta yhä muuttui. On kaltaiselleni organisointifriikille kova paikka todeta, ettei tiedä, missä tulee olemaan vuoden kuluttua - ja keiden kanssa. Siksi epävarmuus ja pelko ovat vaikeuttaneet elämääni. Varmaa on vain yksi asia: elämäni muuttuu. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Kuukauden alussa kaikki oli auki: kirjoitusten tulokset olivat vielä sensorien käsittelyssä, ihmissuhteet avoinna, opiskelupaikasta ei mitään tietoa. Epävarmuus ilmeni yhtä aikaa sekä toivona että pelkona, ja päivittäin ajattelin kaikkia erilaisia loppuratkaisuja. Sitten ihmissuhdekuvioni selkeni, ja alun pettymyksen jälkeen olin helpottunut siitä, että sain asiasta varmuuden. Kirjoitustulosten tullessa pelkoni vaihtui iloon - pisteeni nousivat melko runsaasti lautakunnassa. Siitä viikon kuluttua sain kirjeen, jossa kerrottiin, että minut on hyväksytty opiskelemaan ilman pääsykokeita. Yhtäkkiä palaset alkoivatkin loksahdella paikoilleen.

Vaikka nyt tiedänkin, miltä elämäni suurin piirtein näyttää vuoden kuluttua, pelko ei ole hälvennyt täysin. Ystävien muuttaessa pois ja etääntyessä tuntuu kuin olisin tyhjän päällä. Paitsi että en ole. Tajusin eilen, miten loistava tilaisuus tämä minulle on. Olen nuori, sinkku, palvelualtis ja sitoutumaton mihinkään työhön tai tehtävään. Juuri nyt on täydellinen aika miettiä, miten voisin parhaiten toiminnallani palvella Herraani Jeesusta.

Eilen koen saaneeni oivalluksen ja sen mukana laulun sanat:

Siis älä pelkää, kun jokin muuttuu
Matkaan jo lähde, tässä on tie!
Jumala antaa sen, mitä puuttuu
Lävitse kaiken Hän sinut vie.
Muutoksen aika - Pekka Simojoki

Minulla ei kristittynä ole mitään pelättävää, vaikka seisoisinkin suuren muutoksen edessä. Herra on silti sama päivästä toiseen, ja Häneen saan edelleen turvata koko elämäni. Tämä muutos on oikeastaan elämäni tilaisuus aktiivisesti muuttaa elämääni haluamaani suuntaan. En minä ole muutoksen heiteltävissä, vaan voin kontrolloida sitä ja valita itse, millaisen elämän haluan. Tai tarkemmin sanottuna antaa Jumalan johdattaa ja kertoa minulle, minkälaiseen tehtävään Hän on minut valinnut.

Nyt siis sen sijaan, että pelkäisin, odotan innolla ensi vuotta. Odotan uusien ihmisten tapaamista, opiskelijaelämää, uusia kokemuksia ja mahdollisuutta toimia Herran palvelutehtävässä tavalla tai toisella. Vaikka on luonnollista stressata, kristittynä tulisi muistaa Herran kaikkivoipaisuus ja halu toimia vain meidän parhaaksemme.

Siunattua kohta alkavaa lomaa kaikille! Älkää ottako turhaa stressiä tulevaisuudesta, koska Herra pitää meistä jokaisesta huolen. Antakaa elämänne Isän käsiin ja katsokaa, miten paljon hyvää siitä seuraa. :)

Me uskovaiset nuoret

Internetissä ja muissa medioissa on viime aikoina esiintynyt paljon kritiikkiä Facebookissa toimivaa Uskovaiset nuoret -ryhmää kohtaan. Kritiikistä osa on ainakin minun näkemykseni mukaan aiheetonta. Tämän sanon ryhmän pitkäaikaisena jäsenenä, en osana ylläpitoa. Ylläpitäjyyteni ei vaikuta tähän tekstiin muuten kuin siten, että tiedän ryhmän toiminnasta varsin paljon. Tiedän myös, miten paljon olen aina rivijäsenenäkin arvostanut kyseistä ryhmää. Siksi haluan kirjoittaa puolustuspuheen ryhmälle, jonka kautta olen itse löytänyt elämääni uusia ystäviä, mahtavan seurakuntayhteyden ja rajattomasti rohkaisua Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Kaikki kritiikki on lähtöisin yhdestä asiasta: ryhmä on arvoiltaan erittäin konservatiivinen. Ryhmän säännöissä ja kuvauksessa, jotka ovat näkyvillä jokaiselle ryhmään hakevalle henkilölle, todetaan ryhmän sitoutuvan täysin Raamatun sanaan erehtymättömänä totuutena. Tämän jokainen ryhmään liittyvä tietyllä tasolla hyväksyy pyytäessään jäsenyyttä. UN ei kuitenkaan pyri saamaan kaikkia jäseniään yhteen muottiin tai väkisin tunkemaan omia, konservatiivisia mielipiteitään toisten kurkuista alas. Kyse onkin yhteisestä sopimuksesta, joka määrittelee ryhmän sisäisen toiminnan. Myös liberaalimmin ajattelevat kristityt ovat tervetulleita mukaan, mutta heidän täytyy liittyessään hyväksyä se, että ryhmän tarjoama materiaali ei välttämättä miellytä heitä. Samoin ryhmän toiminnan kannalta on tärkeää vaatia jäseniltä, myös eri tavalla ajattelevilta, sääntöihin perustuvaa keskustelukulttuuria.

Ryhmän ylläpito ei ole täynnä vihaisia tyranneja, jotka päivät pitkät toivottelevat liberaaleja helvettiin - vaikka kuinka monta mediaa näin väittäisivät. Ryhmän ylläpito koostuu Raamatun arvovaltaan sitoutuvista nuorista henkilöistä - kuten itse ryhmäkin, periaatteessa. Ylläpidon suurin haaste on rakkaudellinen mutta jämpti toiminta, johon kaikki ylläpitäjät pyrkivät toisiaan tukien rukouksen ja keskustelun avulla. Ylläpito pyrkii pitämään omantuntonsa puhtaana ja toimimaan kaikessa siten, että voi Raamatun valossa seistä suoraselkäisenä tekojensa takana. Tätä olen itse saanut todistaa, kun viikko sitten liityin ylläpitoon ja olen siitä asti saanut viereltä seurata ylläpidon päivittäistä toimintaa. Uskokaa tai älkää, mutta ylläpidon motiivit ovat kunnialliset.

Ylläpidon tarkoitus ei siis ole estää opillista keskustelua ryhmässä tyrannimaisella sensuurilla, kuten väitetään. Ryhmä on tarkoitettu kasvuyhteydeksi nuorille, jotka haluavat elämässään yhä enemmän tehdä Jumalan tahdon mukaan. Ryhmän näkemys Jumalan tahdosta sitoutuu kaikessa täysin Raamattuun. Siksi ylläpito pyrkiikin edesauttamaan nuorten kasvua ja kehitystä Raamatun ohjaamaan suuntaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että joskus viestejä on poistettava tai pyydettävä muokkaamaan. Jos yli 9000 ihmisen ryhmässä yksi henkilö alkaa levittää materiaalia, joka kehottaa syntiin tai ajaa nuoria kauemmas Raamatun totuudesta, kyseessä on mahdollinen uhka muille ryhmän tuhansille kristityille. Sellaiseen uhkaan ylläpito puuttuu pakon edessä, yhteistä parasta ajatellen.

"Mistä ylläpito tietää, mikä materiaali on muka haitallista?"
Pikainen vilkaisu ryhmän sääntöihin antaa tähänkin yleiseen kysymykseen vastauksen. Kaikki materiaali, joka kehottaa luopumaan Raamatun antamista ohjeista tai käskyistä, on potentiaalisesti vaarallista. Kommenttien poistaminen on kaukana ylireagoinnista. Pelissä on paljon. Lisäksi kommentteja poistaessa ylläpito tiedottaa asiasta kommenttien lähettäjälle ja tarpeen vaatiessa käy tämän kanssa keskustelun, josta käy ilmi, miksi kyseinen kommentti ei vastaa ryhmän sääntöjä. Kommenttien poistamista ei toteuta yksi ylläpitäjä muuten kuin pakon edessä (esimerkiksi yövuorot), muuten asia tuodaan kaikkien ylläpitäjien tietoon ja yhdessä pohditaan, miten on viisainta toimia.

Kyllä, ryhmä on konservatiivinen. Kyllä, sitoudumme Raamatun sanaan. Ei, emme halua, että nuoria ajetaan pois Raamatun luota kulttuurisidonnaisuus-argumenteilla. Tämän kaiken voi nähdä ryhmän kuvauksesta ja säännöistä. Ryhmä perustuu työnäkyyn, johon ylläpitäjät ja myös ryhmän jäsenet ovat tavallaan sitoutuneet. Sen mukaan ajamme Suomen nuorten herätystä Raamatun totuuteen nojaten, kaikki me ryhmän jäsenet.

Joskus tuntuu varmasti ikävältä, että jotakin mielipidettä ei pidetä hyväksyttävänä. Ryhmässä ei ole tarkoitus lyödä ketään Raamatulla päähän, vaan rakentavasti antaa tietoa Raamatun sanasta ja ehdottaa jakeita rukouksessa tutkiskeltavaksi. Toivon kovasti, että jokainen ryhmän jäsen saisi kokea olevansa tervetullut ja rakastettu. Ryhmässä on nuoria ja vanhoja ihmisiä, ja samoin uskossaan nuoria ja vanhoja. Näiden kaikkien yhdistäminen onnistuu vain sillä periaatteella, että ryhmässä on tuhansista jäsenistä huolimatta vain yksi Jumala. Ei siis yhdeksäätuhatta "minun jumalaani". Yhteisen Jumalamme tahto on löydettävissä Raamatusta, ja siihen perustuu ylläpidon ehdoton sitoutuminen pyhään sanaan.

Haluaisin jakaa yhden aika tärkeän esimerkin. Nykyään voi vaikuttaa siltä, että jonkin pienen asian hyväksyminen kulttuurimme valossa ei voi mitenkään olla kovin iso asia. Media saa kaiken luopumisen näyttämään merkityksettömältä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä VT:n kuningas Jerobeam. Hänen pienet luopumisensa tuntuvat meistä todella merkityksettömiltä: Jumalan alttarin paikan ja juhlapäivien aikojen muuttaminen. Kuitenkin kuninkaasta kerrotaan, että hän ajoi toiminnallaan koko Israelin kansan epäjumalanpalvelukseen. Meidän toimintamme ryhmän jäseninä ei siis ole merkityksetöntä, ja siksi ylläpito suhtautuu siihen niin vakavasti, varsinkin jos ryhmän jäsenen toiminta on ristiriidassa Raamatun kanssa.

Ryhmässä tärkeää olisi siis käydä opillista keskustelua, ei opillista väittelyä. Erona näissä ovat kiivaus ja ylpeys - keskustelu nojaa Raamatun sanaan, väittely nojaa periaatteeseen "minä olen oikeassa". Keskustelukaan ei silti omasta mielestäni ole ryhmän valtti - uskovien yhteys on. Ryhmään tulee paljon rukouspyyntöjä, todistuksia, hengellistä materiaalia ja rohkaisevia ajatuksia. Näissä piilee UN-ryhmän rikkaus.

Oma kokemukseni ryhmästä on lähes naiivin positiivinen. Ehkä se johtuu muutenkin konservatiivisesta taustastani. Toisaalta suurin osa hyvistä kokemuksistani ei liity opilliseen keskusteluun, vaan ryhmän ihmisiin. Olen saanut ryhmän kautta sielunhoidollista apua - silloinkin, kun en uskaltanut kertoa ongelmistani kenellekään tutuistani. Siinä kohtaa kuvaan astui uskovainen nuori aivan toisaaltapäin Suomea, joka kuunteli, auttoi ja tuki minua. Tätä nykyistä ystävääni ja sisartani Kristuksessa en olisi koskaan tavannut ilman Uskovaiset nuoret -ryhmää. Monet muutkin ovat rukoilleet minun ja minulle tärkeiden asioiden puolesta niin vilpittömästi ja rakastavasti, että olen voinut jälkikäteen vain ylistää Herraa upeista uskovista nuorista.

Oman seurakuntayhteyteni lisäksi Uskovaiset nuoret -ryhmä on ollut tärkeimpiä paikkoja uskossa kasvun kannalta. Me uskovat tarvitsemme toisiamme. Siksi olenkin pahoillani siitä, millaista mediahuomiota kyseinen ryhmä on viime aikoina saanut. Vaikka ryhmän raamattukeskeisyys ei miellytä kaikkia, toivoisin silti liberaalimmilta kristityiltäkin huomaavaisuutta ja ymmärrystä toimintaamme kohtaan. Ryhmä antaa niin monelle niin paljon - ja siksi kielteisten asioiden levittäminen mediassa aiheuttaa haittaa monille nuorille niin ryhmän sisällä kuin sen ulkopuolellakin. UN ei ole lahko. UN on avoin ja rakastava ryhmä, jossa ylimpänä auktoriteettina pidetään Jumalan sanaa. 

Toivoisin siis, että kritisoijat kävisivät keskustelua ylläpidon kanssa, ennenkuin tekevät hätäisiä johtopäätöksiä ryhmän todellisesta toiminnasta. Ylläpidon porukka on kokemukseni mukaan suoraselkäistä väkeä, joka vastaa kysymyksiin rehellisesti ja rakkauden hengessä. Mitään hämärää en ole koskaan ryhmässä havainnut, vaan mielestäni kyseessä on turvallinen ryhmä kaikille uskoville nuorille, jotka haluavat kasvaa uskossaan kohti Jumalan tahtoa. Tottakai olen puolueellinen, mutta olen silti rehellinen. Tämä on minun näkemykseni - aivan kuten negatiiviset julkaisut ovat tiettyjen yksittäisten ihmisten käsityksiä. Jokainen luokoon siis oman käsityksensä ryhmästä, esimerkiksi tutustumalla sen toimintaan.

Toivotan siunausta kaikille jäsenille, kaikille tuleville jäsenille, kaikille entisille jäsenille, kaikille kritisoijille, kaikille puolustajille ja jokaiselle ylläpidon jäsenelle. Jumalalla on valta ja voima saada UN -ryhmästä vieläkin toimivampi uskovien yhteys.

Sanoista teoiksi

Raamattu on lupausten lisäksi täynnä käskyjä. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kenellekään kyseistä teosta lukeneelle. Jeesus itse on todennut, että suurimmat käskyt ovat seuraavia: Rakasta Jumalaasi yli kaiken, ja rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi. Nyt käsittelen lähinnä jälkimmäistä, jota kuulee tuon tuostakin lainattavan. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Rakkaus on nykykielessä jotain abstraktia ja tunneperäistä. Se on yksilön onnellisuuden tärkeitä komponentteja, jotain tavoittelemisen arvoista, mutta muiden tunteiden tavoin se voi kadota, heiketä tai pettää. Rakkaus kuvaa ihmisen tunteita toista kohtaan. Sitäkö Raamattu siis tarkoitti - että jokaiseen vastaantulijaan tulee sitoutua voimakkaan tunneperäisesti, samoin kuin itseensä ja Jumalaan? Tuskinpa vain.

Raamatun rakkaus ei ole abstraktia. Se tarkoittaa tekoja, jotka vilpittömästi tehdään toisen hyväksi. Ehkä sen vuoksi käskyt todellisessa muodossaan ovat niin haastavia - meitähän siis kehotetaan tekemään hyviä tekoja muiden eteen jokaisessa tilanteessa, vaikkei yhtään huvittaisi. Helppoahan niitä on auttaa ja palvella, joita tunneperäisesti rakastaa. Raamattu kuitenkin kehottaa tekemään rakkauden tekoja myös silloin, kun tunteet vastapuolta kohtaan eivät voisi olla kauempana rakkaudesta.

Tunneperäinen rakkaus tulisi siis heti aluksi erottaa Raamatun mukaisesta, tekoina ilmenevästä rakkaudesta. Tämän jälkeen voi alkaa pohtia, miten puutteellinen ja syntinen ihminen voi koskaan toteuttaa Jeesuksen käskyn. Eikä voikaan. Rakkauden kaksoiskäskyä noudattamallahan pystyisimme toteuttamaan lain kirjaimen - ja siihen emme valitettavasti pysty. Luontainen taipumuksemme epäonnistumiseen ei kuitenkaan oikeuta meitä olemaan yrittämättä. Onhan meidän pyrkimyksenämme toimia kaikessa Vapahtajamme tavoin.

Olen kirjoittanut aiemminkin pienistä hyvistä teoista arjen keskellä, ja siksi en siihen rakkauden aspektiin palaakaan sen kummemmin. Tämän kirjoituksen aihe piilee rakastavassa suhtautumisessa muihin kristittyihin - kyllä, myös niihin, joiden kanssa on eri mieltä! Eihän Raamatussa haluta meidän haastavan riitaa toistemme kanssa.

On tietysti helppoa nousta barrikadeille oman mielipiteensä puolesta ja hakata toista Raamatulla päähän niin monta kertaa, että toinen joko luopuu taistelusta tai muuttaa mieltään. Jokaisella taistelulla on kuitenkin aina hintansa - pahimmassa tapauksessa keskustelun toinen osapuoli luopuu uskostaan tai ajautuu erille seurakuntayhteydestään.

Jos minä olisin Raamatun perusteella väärässä jonkin opillisen asian suhteen (hyvin mahdollista), mitä haluaisin muiden tekevän?
1. Osoittavan minulle aiheeseen liittyviä raamatunkohtia sisimmässäni tutkittavaksi
vai
2.1. Haukkuvan minut liberaaliksi harhaoppiseksi, joka näkemyksellään halveksuu kristinuskon Jumalaa?
vai
2.2. Haukkuvan minut äärifundamentalistiseksi hurskastelijaksi, joka on unohtanut Raamatun tärkeimmät näkökulmat, ja joka näkemyksellään halveksuu kristinuskon Jumalaa?
Todennäköisesti haluaisin, että minua kohdeltaisiin ensimmäisen tavan mukaan.

On mahdollista käydä opillisia keskusteluja ilman, että niistä syntyy fleimaussota -- kyllä, myös netissä! Tarvitaan vain runsaasti kärsivällisyyttä ja halua kaikessa rakastaa ja auttaa lähimmäistään. Jokainen meistä uskoo olevansa oikeassa opillisissa kysymyksissä. Siksi väittelyt ovat usein hedelmättömiä tai jopa haitallisia. Erotan tässä käsitteet väittely ja keskustelu: opillinen keskustelu taas on ehdottoman tärkeää ja osa hyvää seurakuntayhteyttä. Erona näillä kahdella on osallistujien mieliala tilanteen jälkeen. Väittelystä seuraa yleensä vain pahaa mieltä, eripuraa ja kaunaisuutta. Keskustelusta taas jää osallistujille mieleen hyviä ajatuksia, ja keskustelut yleensä lujittavat myös osallistujien keskinäisiä suhteita.

Mistä näitä kärsivällisyyttä ja halua rakastaa sitten saisi, silloinkin kun on aivan varma omasta oikeassaolostaan? Silloinkin kun vastapuoli ärsyttää niin mielettömästi, ja tekisi mieli haukkua koko henkilö ihan lyttyyn?

"Mutta Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen. Näitä vastaan ei ole laki." Gal. 5:22-23
 (Lihavoin kohdat, jotka erityisesti tukevat väitettäni.)

Jumalan armosta ja Pyhän Hengen lahjoilla on mahdollista kehittyä rakastavammaksi ihmiseksi ja sitä myöten paremmaksi keskustelijaksi.

Haluaisin vielä väärinkäsitysten välttämiseksi varmistaa yhden asian. Ei syntiä saa sanoa hyväksi eikä väärää tietä oikeaksi. En tarkoita sitä lainkaan. On kuitenkin eri asia tukea kuin kurittaa heikkoa veljeä tai siskoa. Kaiken ohjaamisen voi tehdä rakkaudella, jolloin opillinen keskustelu todella pysyy maltillisena ja koko seurakuntaa rakentavana. Tärkeintä on olla nöyränä myös silloin, kun itse on vakuuttunut oman mielipiteensä ehdottomasta oikeudesta. On hyväksyttävä se, että muutosta parempaan suuntaan eivät aikaansaa toisen ihmisen sanat, vaan Jumalan johdatus ja viisaus. Siksi keskustelussa olisi aina tärkeintä antaa toiselle ajattelemisen aihetta pohdittavaksi rukouksessa - ei työntää valmiita mielipiteitä toisen kurkusta alas.

Jumalan rakkauden ja Pyhän Hengen hedelmien avulla seurakunta voi kukoistaa uskomattomalla tavalla. Halusin tällä kirjoituksella muistuttaa kaikkia, myös itseäni (joka olen toisinaan mitä kärkkäin väittelijä) sen käskyn merkityksestä, jonka Jeesus korotti muiden yläpuolelle. Rakkauden tulee näkyä halussa auttaa toisia uskossaan - ja kiivas väittely usein lähinnä vahingoittaa toisten uskoa. Sen lisäksi väittelijät liian usein ylpistyvät omasta tietomäärästään ja hurskaudestaan, jolloin väittely on haitallista myös toista kurittavalle osapuolelle. Jumalalla taas on valta hienovaraisesti (tai vähemmän hienovaraisesti, jos Hän niin haluaa) ohjata ajatuksemme ja mielipiteemme tahtonsa mukaiseen suuntaan. Oman oikeassaolon kiivas todistaminen on lähinnä maallista ja pikkumaista toimintaa, joka kumpuaa ylpeydestä. Tärkeintä on rukoilla toisen uskovan puolesta ja antaa kommenteillaan ajattelemisen aihetta Raamatun perusteella.

Olkaa siunattuja, siskot ja veljet!

Tervejärkinen hihhuli?

Pahoittelen päivitysten puutetta viime aikoina. En ole halunnut kirjoittaa väkisin, vaan olen odottanut, että sopiva aihe välähtää mieleen. Nyt viikon aikana olenkin pohtinut järjen ja uskon yhteyttä - tai tarkemmin maallisen ja hengellisen elämän yhteensovittamista silloin, kun jonkin eteen täytyy nähdä vaivaa.

Haen tänä vuonna useaan oppilaitokseen näin lukion päätyttyä. Lukumotivaationi on täysin nollassa, ja kiusaus luovuttaa on kasvanut suureksi. Voisin siis lopettaa kaiken lukemisen (ennen aloittamistakaan) ja heittäytyä Jumalan käsivarsille, eikö vaan? Jos Hän on minut tarkoittanut jonnekin, pääsen kyllä pääsykokeista lukematta läpi, eikö totta? Minulla on Jumala puolellani, voin siis vain löhötä sohvalla katsomassa televisiota. Right?

En ikinä vähättelisi johdatusta tai Jumalan kaikkivoipaisuutta, mutta ei se ihan näin taida mennä. Ei siksi, etteikö Jumala osaisi kertoa oikeita fysiikan vastauksia pääsykokeissa, vaan siksi, että Hän ei halua lapsensa laiskistuvan. Eihän rakastava maallinen isäkään tekisi välttämättä läksyjä lapsensa puolesta, vaan auttaisi lasta oppimaan itse. Niin ajattelen Jumalankin toimivan. Vaikka Hän on kaikkivoipa, meidän kristittyjen ei tule kuluttaa takapuoltamme sohvalla maaten vaan oikeasti tehdä työtä ja tavoitella unelmiamme myös maallisin keinoin ja vaivannäön kautta.

Työn tekeminen jotain varten on taas niitä asioita, joissa minulla on 0/100 -kytkin. Ei siis säädin, vaan kytkin. Sen vuoksi tämä onkin niin kovin vaikea asia. Minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko kulutan päiväni, kuten sanottua, television ääressä loikoillen, tai pänttään hulluna 10 tuntia päivässä fysiikkaa kamalassa stressissä. Jälkimmäinen vaihtoehto on kokemuksen perusteella erittäin huono, mutta niin on kyllä ensimmäinenkin.

Useimmille on varmaan sanomattakin selvää, että kristinuskosta huolimatta asioiden eteen kuuluu tehdä työtä. Niin se oli minullekin joskus, mutta kirjoitusten aikana lukulomalla eksyin ehkä hihhuloimaan liiaksi. Koska olen laiska. Ja koska tekosyyt ovat parhaita, varsinkin kun ne näennäisesti vielä kiillottavat kristityn sädekehääni (hengellisten asioiden ylikorostaminen, maallisten asioiden väheksyminen). Liiallisella "hihhuloinnilla" tarkoitan kaiken maalaisjärjen hylkäämistä, laiskottelua, ylimielistä luottamusta Jumalan johdatukseen ja siihen, että johdatus tulee olemaan juuri oman mielen mukaista. Jumalan johdatus on hieno ja todellinen asia, mutta ei ole oikein eikä Jumalan tarkoituksen mukaista lopettaa omaa vaivannäköä vain yläkerran apuun luottaen.

Ei Jumala anna asioiden pudota suoraan taivaalta eteemme (aina). Silloinhan meistä tulisi hemmoteltuja, eikä tällainen kaikkitännemullehetinyt -kasvatus olisi meidän eduksemme. Jumala haluaa, että teemme itse työtä saadaksemme asioita täällä maan päällä. Siksi ei kannata luottaa saavansa työpaikkaa, jos sellaista ei aktiivisesti ensin hae. Toki Jumalalla on valta "antaa asioiden pudota suoraan taivaalta eteemme", mutta poikkeustapauksia lukuunottamatta se ei olisi meille hyväksi, joten Hän ei niin tee.

Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin seuraava: meidän ei tule sokean itsevarmasti luottaa siihen, että työntekomme kantaa juuri toivomaamme hedelmää. Siis jos kytkimeni menee asentoon 100, en saa unohtaa Jumalan johdatuksen merkitystä. En saa ylpistyä omasta pänttäämisestäni ja kuvitella, että nyt olen oman itseni herra ja oman onneni seppä. Kaikki on Jumalan käsissä. Työtä kuuluu toki tehdä, mutta ei pidä kuvitella, että saamamme asiat ovat seurausta vain ja yksin omista ansioistamme.

Paavali sanoo Roomalaiskirjeessään, että meidän tulee palvella Jumalaa järjellisellä tavalla. Siispä tässä asiassa, kuten asioissa yleensäkin, kannattaa luottaa maalaisjärkeen. Maalaisjärjellä nimittäin yleensä on yhteys omaantuntoon, ja jos omatunto perustuu Raamatulle, myös maalaisjärki pelaa hyvin.

Oliko tällä tekstillä joku pointti? En tiedä. Se jääköön lukijan itsensä tuomittavaksi (älkää kuitenkaan tuomitko minua, vain tekstini). Soveltakaa tätä ajatusta johonkin muuhun kuin opiskeluun, niin kohderyhmäni kasvaa varmaan huomattavasti. Itselleni tämä oli taas niitä oivalluksia, jotka olisi varmaan pitänyt saada jo kauan aiemmin.

Siunausta ja järkevää päivää!

Virheet ja armo

Jokainen meistä tekee virheitä. Minä ainakin! Ihmisluontoon kuuluu epätäydellisyys ja syntisyys, joiden vuoksi emme oikeastaan päivääkään voi elää rikkomatta Isämme tahtoa vastaan.

Kun teen virheen, ensimmäinen ajatukseni on sen korjaaminen. Miten voin auttaa? Miten voin muuttaa kaiken hyväksi jälleen? Haluan korjata rikkinäiset esineet, kantaa vastuuni, mennä ajassa taaksepäin ja estää koko jutun. Haluan omalla toiminnallani nollata virheeni, jotta minun ei tarvitsisi hävetä sitä tai pyytää anteeksi. Jos virheen nimittäin itse korjaa, anteeksipyynnön kaltainen nöyrtyminen ei ole tarpeen. Tai niin kieroutunut mieleni väittää.

Joskus - tai aika usein - tekee kuitenkin virheitä, joiden korjaaminen ei ole mahdollista. Sanojaan ei voi koskaan vetää takaisin, ellei sitä aikakonetta satu komerosta löytymään. Tiedän kokemuksesta, miten paljon sellaisen koneen olemassaoloa toivoo. Suurimmat ja ikävimmät virheeni koskevatkin yleensä juuri sanoja - sanon pahasti, olen liian rehellinen tai vaihtoehtoisesti valehtelen, annan itsestäni typerän kuvan tai pilaan tärkeän keskustelun aloittamalla sen liian aikaisin/liian myöhään.

Mitä siis tehdä, kun ei omalla toiminnallaan voikaan korjata asiaa?

Minulle tällainen tilanne tulee aina yllätyksenä. Mieleni väittää viimeiseen asti, että kyllä mä nyt jotain voin tehdä, kyllä mä nyt jotenkin voin tän hyvittää. Jossain kohtaa vaan tajuaa, etteivät mitkään sanat tai teot ainakaan paranna tilannetta yhtään. On luovutettava - ja mitä sen jälkeen?

Tuntuu aina ikävältä huomata, ettei olekaan täydellinen. Ei sillä, että sellaista illuusiota kantaisin joka päivä mukanani, mutta onhan se ikävää joutua kasvokkain karun totuuden kanssa. Olen kaukana täydellisestä. Vain Jumala on täydellinen, minä olen syntinen ja rikkinäinen. Parhaiten huomaan sen tehdessäni virheitä. Minä en voikaan niitä korjata, ja minun on vain alistuttava ja nöyrryttävä kohtalooni. Silloin tulee vastaan kaikista vaikein tilanne: täytyy pyytää anteeksi.

Erityisen vaikeaa minulle on pyytää anteeksi ilman mitään tarjottavaa. Haluaisin liittää anteeksipyyntööni lupauksen tehdä hyvitykseksi jotain. "Anteeksi, että unohdin tehdä vastuuhommani. Teen kaksinkertaisen homman ensi viikolle." Silloin voin ainakin säilyttää arvokkuuteni rippeet. Eikä siinä oikeastaan ole mitään väärää, että haluaa korjata virheensä toisia ihmisiä kohtaan. Kuten yleensäkin, vien vain ajatusmallin ihan liian pitkälle.

Ongelmaksi muodostuukin virheiden ja armon suhde. Itsekäs ja ylpeä luonteeni haluaa uskoa, että voin hyvittää tekoni teoilla ja sanoilla. Minun ei tarvitse nöyrtyä eikä luovuttaa, koska voin muuttaa kaiken hyväksi jälleen. Ja silti kerta toisensa jälkeen huomaan, ettei mikään riitä. Myös virheeni Jumalaa kohtaan pyrin hyvittämään, selittämään ja korjaamaan.

Jumala ei halua käydä kanssamme kauppaa. Ei meillä oikeastaan tekojemme puolesta ole Hänelle mitään annettavaa. Emme me pääse Taivaaseen lupaamalla lukea Raamattua, käydä kirkossa tai antaa rahaa kolehtiin. Jumala haluaa meiltä vain yhtä asiaa: uskoa Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana. Meidän uskomme on ainoa asia, mitä voimme Jumalalle antaa - koska Hän haluaa luotunsa yhteyteensä paratiisiin. Ja kuitenkaan usko ei edes lähde meistä itsestämme, vaan sekin on Jumalan lahja.

Oikeastaan voimme antaa Jumalalle uskon kylkiäisinä myös syntimme - ja juuri ne Hän haluaa. Hänen ihmeellinen armonsa ei vaadi meiltä tekoja, mutta se vaatii meiltä nöyrtymistä Hänen edessään. Armo vaatii meiltä kykyä pyytää anteeksi ja tunnustaa oma puutteellisuutemme. Tämä on hyvin tiukasti kytköksissä uskoon - jos me voisimme pelastaa itse itsemme, emme tarvitsisi Kristusta. Vaikka armo onkin jokaiselle pyyteettömästi annettu lahja, sen toteutumiseen ja vapauttavaan voimaan vaaditaan meiltä uskoa. Uskoa täydelliseen Jumalaan ja uskoa epätäydelliseen, syntiseen ihmiseen. Jos käsitteet menevät väärin päin, tulemme helposti hylänneeksi armon.

Tärkein pointtini tässä kirjoituksessa onkin juuri armon ihmeellinen suuruus. Se ei vaadi meiltä tekoja, me saamme sen aina nöyrtyessämme ja pyytäessämme anteeksi tekojamme. Pääsiäisen aika liittyy varsin selkeästi armoon, ja ehkä kirjoitukseni onkin lähtöisin siitä - tai ihan vaan omista virheistäni, joilta en saa taukoa edes pyhien aikana.

Virheiden anteeksisaamiseksi Jumalalta täytyy osata nöyrtyä Hänen edessään ja pyytää anteeksi. Selittely ja tyhjät lupaukset eivät auta, koska Taivaaseen ei päästä omilla ansioilla vaan Kristuksen uhrauksen tähden. Vaikka tämä on ylpeälle ihmiselle vaikeaa, se on myös meidän kaikkien ehdoton pelastus. Usko Kristukseen riittää.

Herralle kiitos

Tänään on kyllä ollut niin uskomaton päivä ettei mitään rajaa. Herran hyvyys ja armo näyttäytyy joskus vaan niin kirkkaasti, ettei voi kuin hullun hihhulin lailla hoilata hallelujaa (sanopa muuten tuo 5 kertaa nopeasti) ja tanssia ympäri huonetta.

Kirjoitin päivällä pitkän matematiikan, ja stressin määrä oli esimerkiksi eilen illalla aika jäätävä. Heti kokeen alkaessa kuitenkin tajusin, että hei, mähän osaan nämä. Monet ovat puhuneet, että koe oli helppo, mutta oikeastaan koen, että kyse oli muustakin. Tuli sellainen hyvä ja itsevarma olo heti koepaperin saatuani, ja kaikki meni alusta loppuun hyvin. Ei kylläkään ihan kommelluksitta.

Sain tehtävät valmiiksi jo yhden aikaan, mutta päätin pitää periaatteestani kiinni: salista ei lähdetä ennen kolmea, jotta kaikki huolimattomuusvirheet ehtisi varmasti huomata ja korjata. Kello 14.45 olin jo aika turhautunut, ja harkitsin paperin palauttamista. Olin rukoillut Jumalalta, että hei, anna mun huomata kaikki virheet täältä, että voisin sen haaveilemani ällän saada. Sitten salamana kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli 12. tehtävän b-kohta. Aloin kiivaasti tarkistamaan - ja tehtävässä oli virhe. Eikä mikään ihan pieni virhe, vaan sellainen kolmen pisteen arvoinen.

Aikamoisessa paniikissa aloin kumittamaan ja näpyttelemään laskimeen uusia arvoja - ja ehdin juuri ja juuri saada tehtävän loppuun, kun kello löi kolme. Sain virheen korjattua, keräsin kolme pistettä itselleni ja mahdollisuuteni ällään eivät kaikonneet täysin. Eihän siinä kohtaa voinut muuta kuin nauraa ja ylistää. Miten ihmeellistä, että itse Vapahtaja jaksaa tulla mun vierelleni YO-saliin. 

Illalla juttelin erään uskonsisaren kanssa pitkästä aikaa, ja tajusin sen keskustelun yhteydessä, miten paljon elämässäni on muuttunut parempaan suuntaan. Sisar vielä laittoi minulle Iskältä henkilökohtaisen viestin, jonka sisältö mykisti valtavalla rakkaudellaan. Wow. Se oli mieletöntä, rohkaisevaa ja uskomattoman säteilevää tekstiä täynnä Jumalan rakkautta ja hyvyyttä. Jumala todella haluaa meille vain hyvää, sellaisissakin pienissä maallisissa asioissa kuin ylioppilaskirjoitukset ja itsetunnon kohottaminen. Miten sellaisesta voi koskaan tarpeeksi kiittää?

Joskus on vaikeaa nähdä, mitä kaikkea Jumala meille antaa. Itse näen sen ihan liian harvoin. Mutta juuri tänään minua on siunattu sellaisella onnella, että näen Jumalan kädenjäljen elämässäni ja kaiken Hänen antamansa hyvän. Rukoilen jokaiselle kristitylle samanlaisia päiviä, sillä Herran rakkauden näkeminen piristää ihan mielettömästi kaiken stressin ja ongelmien keskellä. Oikeasti tekee mieli ponkaista ylös tuolista ja tanssien ja riehuen kiittää - mistä voisi tulla aika koomista, koska tanssin lahjoja ei ole Herra minulle suonut.

Meidän Jumalamme on aivan uskomattoman upea ja mieletön. Toivottavasti saan ja sinäkin saat sellaisia päiviä, joina voit ihan uudella tavalla nähdä Jumalan hyvyyden ja suuruuden. Hänellä on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti.

Halveksittu mestariteos

Tuntuu, että olen viimeaikoina törmännyt harmittavan useisiin tarinoihin koulukiusaamisesta. Tarinoita on yhtä monta kuin on kiusattujakin - liikaa. Olen itse ollut joskus koulukiusattu, vaikkakin tiedän monien tarinoiden olevan omaani paljon traagisempia. Ystäväpiirini turvin selvisin kaikesta ja pääsin lopulta nauttimaan kiusausvapaasta elämästä.

Kumpa jokainen kiusattu olisi yhtä onnekas. Minulla oli puolellani perhe, ystävät ja Jeesus. Heidän avullaan selvisin vaikeista päivistä. Mutta entä ne kaikki muut? Joillakuilla ei ole tukenaan perhettä tai ystäviä. Surullisinta on, etteivät kaikki tajua pyytää avukseen edes Jeesusta (joka tulisi paikalle välittömästi ja pyyteettä).

Liian monta tarinaa kuulemme jälkikäteen. Monesti vahinko on jo tapahtunut - joskus kiusattu ei enää edes ole keskuudessamme, kun hänen tarinansa tulee julki. Joka kerta tarinoita kuullessani minut täyttää samalla suuttumus ja sääli yhteiskuntaamme kohtaan. Ihmisluonnon pahuus on vertaansa vailla ja joskus aivan karmaisevaa.

Kuka voi kokea oikeudekseen tehdä toiselle ihmiselle mitään pahaa? Kuka voi mitenkään ajatella, että toinen ihminen on ulkonäkönsä tai luonteensa vuoksi alempiarvoinen? Ai niin, me kaikki.

Jokainen kiusattu on liikaa. Eniten sattuu, että tiedän, miltä tilanteet koulumaailmassa näyttävät. Kyllä kaikki vähänkin ympäristöönsä huomiota kiinnittävät tietävät kiusattujen olemassaolosta. Mutta kukaan ei puutu asiaan, ja mikään ei muutu. On helpompaa olla hiljaa ja painaa katse maahan. Olen itse tehnyt niin lukemattomia kertoja.

Taas kuoliaaksi vaietaan
Ei kukaan nosta sormeaan
Ja niin ristit kauloissaan 
On koristeita vaan
kls. - Kuoliaaksi vaiettu

En minä ole tässä suhteessa mallikelpoinen kristitty. Ei minulla ole oikeutta lähteä moralisoimaan. Minä olen tehnyt paljon virheitä, olen sulkenut silmäni paljolta pahalta. Olen tarkoituksellisesti aiheuttanut pahaa mieltä muille. Kaiken sen tunnustan - ja kaikkea sitä häpeän suunnattomasti joka kerta, kun joku kertoo oman tarinansa. Mutta se ei vähennä velvollisuuttani kristittynä tähdätä parempaan. Siihen Raamattu meitä kehottaa - jotta ristit kauloissamme eivät olisi vain koristeita, vaan me saisimme toimia Jumalan työkaluina ja Hänen rakkautensa välikäsinä tässä maailmassa. Jotta me voisimme olla rakkauden armeija, joka puolustaa hyvyyttä ja ihmisarvoa jopa silloin, kun siitä voi olla meille haittaa.

Kukaan ihminen ei ansaitse toisten pilkkaa - aivan sama, miltä hän näyttää, haisee tai vaikuttaa muuten ulospäin. Jokainen meistä on täydellisen Isän yksilöllinen luomus, jonka elämällä on tarkoitus ja suunta. Jos vain voisimme pitää sen mielessä päivänkin ajan. Ehkä uskaltaisimme mennä väliin ja puuttua. Niin Jeesus tekisi.

Kliseiset kiusauspäivitykset eivät yleensä muuta maailmaa, tottakai tiedostan sen. Mutta haluan edes osan tätä moraalista raivoani purkaa muiden nähtäville. Meillä jokaisella, varsinkin kristityllä, on velvollisuus puuttua tilanteisiin, joissa veljeämme tai sisartamme kohdellaan huonosti. Jokainen meistä on niin mittaamattoman arvokas Jumalalle, että Hän uhrasi täydellisen poikansa meidän vuoksemme.

Älä seiso hiljaa vieressä!
Mene, puutu, juttele, auta, rukoile, tee jotain.
Etkö haluaisi, että itsellesi tehtäisiin samoin?

Rukouksen voima

Yksi parhaista oivalluksistani kuluneen puolen vuoden aikana on koskenut rukoilemista. Aiemmin ajattelin, että rukous on iltarutiini ja isoissa vastoinkäymisissä eteenpäin auttava voima. En varsinaisesti ollut väärässä, mutta suljin silmäni monilta muilta rukouksen mahdollisuuksilta. Puolen vuoden aikana olen kehittynyt rukoilijana valtavasti (vaikka itse sanonkin).

Mielettömintä rukouksissa on se, että niihin usein saa heti suoran vastauksen. Rukoilen, että ehtisin bussiin - ja yllättäen bussi on juuri sen verran myöhässä, että ehdin. Rukoilen, että löytäisin avaimeni - ja kas vain, siinähän ne ovatkin, lattialla vaatekasan kätköissä. En edes tiedä, miksi aina hämmästyn rukouksen toteutuessa. Kyllähän minun pitäisi uskovana tietää, että Jumala kuulee kaiken, mitä Häneltä pyydän. Kuitenkaan sinapinsiementä pienempi uskoni ei osaa luottaa Jumalan lupauksiin.

Arkielämän eläminen rukoillen tarkoittaa sitä, että vaikka on ihan luvallista keskittyä joskus maallisiin asioihin, kokeisiin ja läksyihin, on hyvä pitää Jumala mielessä ja Jeesus vierellä koko ajan. Ei ole niin pientä asiaa, etteikö sen puolesta voisi rukoilla. Ei ole niin suurta asiaa, etteikö sen puolesta voisi rukoilla. Kaksi verratonta oivallusta, jotka ovat tehneet minusta paljon onnellisemman viime kuukausien aikana.

Älä turhaan luule, ettet osaa rukoilla
Rukoukseen ei tarvitakaan paljon sanoja
Taivaan Isä kuulee pienen huokauksenkin
Tarpeesi Hän tietää sinuakin paremmin
~ Rukous on silta

Rukoilusta ei kannata ottaa paineita. Joskus on ihan mahdotonta löytää oikeita sanoja - mutta onneksi Jumalan ei tarvitse kuulla ääntämme ymmärtääkseen. Jumala näkee ajatuksemme, toiveemme ja pelkomme, ja jokainen ajatuksemme on Hänelle jo ennen varsinaista rukoilua kantautunut. Rukous ei silti missään nimessä ole turhaa - se on ajan antamista Jumalalle ja Hänen kanssaan puhumista. Huolien sanominen ääneen auttaa myös meitä itseämme, se voi selkeyttää ja jäsentää ajatuksia.

Yhteisessä rukouksessa on voimaa. Eräs uskomattomimmista Jumalan lupauksista (onhan niitä toki vaikka kuinka paljon muitakin) löytyy Matteuksen evankeliumista.
"Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Matt. 18:19-20

Tämä ei tarkoita, etteikö yksin rukoileminen olisi tärkeää. Raamatunkohta vain painottaa, että kristittyjen tulee rukoilla myös yhdessä. Ja Jumala on luvannut kuunnella ja auttaa.

Rukousvastaukset voivat olla joko suoria tai epäsuoria. Erään hyvän vertauksen mukaan rukousvastaukset tulevat liikennevalojen väreissä. Vihreät vastaukset ovat suoria ja nopeita: "Kyllä, saat pyytämäsi." Niitä me ehkä eniten kaipaamme, kärsimättömiä kun olemme. Keltaiset vastaukset sijoittuvat tulevaisuuteen: "Et tarvitse tätä nyt, saat sen myöhemmin elämässä." Punaiset vastaukset, joita ehkä emme tajua pitää vastauksina lainkaan, kertovat kaikista eniten Jumalan isällisestä huolenpidosta: "Minä näen, ettei tämä olisi sinulle hyväksi - et saa tätä, et ainakaan nyt."

Jos rukoukseen ei tunnu löytyvän oikeita sanoja, Jeesus on antanut meille valmiit sanat suuhun. Isä Meidän -rukous on Messiaan itsensä neuvoma rukous. Voimme siis luottaa siihen, että sen lausumalla emme voi mitenkään mennä metsään. Rukoukseen sisältyy myös pyyntö "tapahtukoon Sinun tahtosi", josta olen jo aiemmin blogissa puhunut ja joka on rukouksena parhaita mahdollisia. Jumala on kaikkitietävä ja viisas, ja siksi Hänen tahtonsa toteutumista meidän kannattaa myös itsemme kohdalla rukoilla.
   On luvallista pyytää myös oman mielen mukaisia lopputuloksia - mukana vain kannattaa pitää tiettyä määrää nöyryyttä. Jumala tietää paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle on parhaaksi. Saat rukoilla haluamiasi asioita (ethän voisi sitä oikein estääkään), mutta viime kädessä kannattaa luottaa Jumalaan ja Hänen suunnitelmiinsa.

Loppupäätelmän omainen kehotukseni on seuraavanlainen: rukoile. Rukoile paljon, rukoile usein, rukoile yksin, rukoile yhdessä. Rukoile valmis rukous, rukoile omin sanoin ja rukoile hiljaa. Muista myös kiittää siitä hyvästä, minkä Herra antaa. Omat rukoukseni ovat liian usein toiveita ja liian harvoin kiitoksia ja anteeksipyyntöjä.

Rukoile pienistä asioista, rukoile suurista asioista -- kunhan rukoilet. Se on loistavaa sielunhoitoa ja yhteydenpitoa Jumalan kanssa.

Maailman vaikein sana

"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
Niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"

Hui. Nyt on heti suoraan tunnustettava, etten pysty koskaan täysin puhtain omatunnoin lausumaan Isä Meidän -rukousta. Ehkä tuolla kohdalla onkin rukouksessa tarkoitus herätellä ajatuksia omista teoista ja käytöksestä.

Lueskelin osana raamatunlukuprojektiani Matteuksen evankeliumia, josta löytyi yllättävän monta kohtaa juuri anteeksiantamisesta. Erityisesti kolahti vertaus armottomasta palvelijasta (Matt. 18:23-35). Omin sanoin kerrottuna: Eräs palvelija oli järkyttävän määrän rahaa velkaa isännälleen, joka sitten hyvyydessään ei rankaissut palvelijaa vaan päästi tämän menemään. Paluumatkallaan palvelija tapasi miehen, joka taas oli hänelle velkaa pienen summan rahaa, ja kävi hänen kimppuunsa.

Olen hävettävän paljon tuon palvelijan kaltainen. Minä saan anteeksi vaikka mitä päivittäin, mutta pienistäkin asioista haastan muiden kanssa riitaa enkä kuuntele anteeksipyyntöjä. Lueskellessani palvelijavertausta ensimmäistä kertaa pidin sitä lähinnä surkuhupaisana - kunnes tajusin, että se kertoo minusta. Hups.

On hankalaa sanoa, kumpi on vaikeampaa, anteeksiantaminen vai anteeksipyytäminen. Jos joku todella tekee jotain hirveää, on liki mahdotonta päästää tapahtuneesta irti ja antaa anteeksi. Toisaalta anteeksipyytäminen vaatii aina nöyrtymistä, mikä tekee siitä äärimmäisen vaikeaa.

Palvelijavertauksessa toistuu Raamatun ajatus siitä, että hyvä pitää laittaa kiertämään. Olen aiemmin kirjoittanut Aurinko ja kuu -tekstissä Kristuksen valon heijastamisesta ja Pieniä tekoja -tekstissä lähimmäisenrakkaudesta. Kaikki hyvä, mitä me saamme, rakkaus ja ilo ja rauha ja armo, meidän pitäisi laittaa eteenpäin. Jumalan armo ja syntien anteeksiantamus kuuluvat ihan samaan joukkoon ilon, valon ja rakkauden kanssa - myös ne kaipaavat lisää jalansijaa tässä maailmassa.

Haaste sinulle, minulle ja ihan kaikille: käytetään ahkerasti sanaa anteeksi. Annetaan ja pyydetään anteeksi, vaikka seitsemänkymmentä kertaa päivässä - koska me itse saamme Jumalalta syntimme anteeksi Kristuksen tähden noin seitsemänkymmentätuhatta kertaa päivässä. Sen lisäksi, että tähän meitä Kristus kehottaa, väitän, että anteeksi-sanan ahkera käyttö voi parantaa ihmissuhteita uskomattomalla tavalla. Itse ainakin tiedän, että muutama menneisyyden tilanne olisi voinut tuon pienen sanan avulla johtaa ihan toisenlaisiin (ja parempiin) lopputuloksiin.

Siunattua päivää!

Tuomitsemisesta

Kaiva kuoppa ja asetu seisomaan
Niin että hiekka yltää hartiaan
Vasta sieltä voit kehottaa kiviään
Kantavat miehet heittämään

Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa
Helppo toisen synnit tunnustaa
Montako kiveä Jeesus heittikään?

.. Ei niin.

kls. - Kivitä

Pääsin tämän vuoden riparilaisten kanssa kuuntelemaan kls.:ää ja tykästyin heti. Tämä biisi ei ollut keikalta vaan levyltä, jonka ostin keikan jälkeen. Nyt en kirjoita bändifanituspostausta, vaan pohdintani aihe löytyy laulun sanoista.Tämä on esimerkki biisistä, joka kolahti ja kovaa.

Maailmassa ihmisiä usein laitetaan järjestykseen ja mitataan eri tavoilla: arvosanat, ystävien määrä, ulkonäkö tai urheilullisuus. Näissä asioissa joku on väistämättä toista parempi - minulla on vain 300 facebook-kaveria, vaikka tunnen ihmisiä, joilla niitä on tuhansia. Menestyn lukuaineissa, toisaalta olen toivoton kuvaamataidossa ja liikunnassa. Minut ja luokkatoverini voidaan asettaa jonkinlaiseen järjestykseen vaikkapa matemaattisesti objektiivisten arvosanojen suhteen.

Maallinen arvojärjestys tunkee vähitellen myös kristittyjen keskuuteen. Palkintopalleille nousevat häikäisevän hurskaat ja pyhät kristityt, kun taas syntiensä kanssa kamppailevista kuiskaillaan ja juorutaan ilkeitä.
"On se kyllä huono kristitty, taas näin sen baarissa."
"Kylläpä se taas kiroilee."
"Oon ihan varma, että noi harrastaa esiaviollista seksiä."

Ehdottoman tärkeä asia nro 1: Syntiä ei kuulu koskaan hyväksyä. 
Ehdottoman tärkeä asia nro 2: Syntistä ei saa koskaan tuomita.

Miten kaksi näin ristiriitaista periaatetta voi olla voimassa yhtä aikaa? Vaan kun periaatteet eivät ole ristiriitaisia. Ne kohdistuvat eri asioihin: toinen koskee syntistä ihmistä, toinen syntiä asiana.

Synti asiana on tuomittavaa. Varastaminen on väärin. Onko joku eri mieltä Raamatun perusteella? En usko. Mutta jos kivitämme ryöstäjän, astumme yli valtuuksiemme. Vain Jumalalla on valta tuomita - vain synnitön voi tuomita syntisen.

Sen sijaan, että kaivaisimme toisille kuoppaa ja kantaisimme kiviä heitettäväksi, mitä jos vilpittömästi Kristuksen rakkautta jakaen neuvoisimme ystäväämme kohti oikeaa polkua? Ja nyt huomatkaa, vaikka yhteen syntiin emme olisikaan langenneet, omallatunnollamme on varmasti paljon muita. Sen takia emme voi myöskään ylenkatsoa toisia - Jumala ei laita syntejä pahemmuus-paremmuusjärjestykseen. Jos rikot yhtä käskyä, rikot niitä kaikkia. Sinulla ei ole koskaan mitään oikeutta tuomita toista ihmistä, koska itse olet täysin samalla viivalla Jumalan edessä. Toisaalta samoin kuin tuomio, myös Kristuksen pelastustyö yltää teihin molempiin.

Väärin tekevää veljeä tai siskoa on lempeydellä ojennettava. Jos siis joku puutteellisessa viisaudessaan ymmärtää toisen rikkovan Jumalan tahtoa, siitä on kerrottava asianomaiselle. Ei kuitenkaan juoruillen tai halveksien, vaan toisen vertaisena, ystävänä. Jokaista syntiä kohti, josta toista ojennat, itselläsi on varmasti tuhat lisää omallatunnollasi. Sellaista se on, kun olemme kaikki tällaisia syntisiä tunareita.

Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa
Helppo toisen synnit tunnustaa
Vielä uskovat perivänsä maan
Vaan miten väärässä
Väärässä ovatkaan!

Toisen tuomitseminen ei tee sinusta parempaa kristittyä. Se tekee sinusta tekopyhän. (Ja yhtälailla minusta). Rakkauden kaksoiskäskyn toinen osa käskee meitä rakastamaan lähimmäistämme kuten itseämme. Minun omallatunnollani on paljon sellaista, minkä Jumala näkee ja varmasti tuomitsee. Haluaisinko jonkun ihmisen tuomitsevan minut teoistani? Silti joskus raahaan kallionlohkareita toisten kivittämiseksi. Ylpeys tekee meistä sokeita omille synneillemme, emmekä ymmärrä olevamme keskenämme samanarvoisia - varsinkin, kun tämä yhteiskunta kannustaa erilaisiin testeihin ja mittauksiin.

Se, joka todella haluaa tehdä Jumalalle mieleen, rakastaa lähimmäistään eikä tuomitse tätä. Jeesus kielsi fariseuksia kivittämästä syntistä naista, kääntyi naisen puoleen ja sanoi: "Mene, äläkä enää syntiä tee." Niin myös meidän tulisi tehdä - ohjata ja neuvoa niin hyvin kuin Jumalan armosta voimme, mutta ei tuomita, ei koskaan tuomita.

Jumala lokerossa

Myönnän avoimesti olevani organisointifriikki. Voisin myös todeta olevani pikkutarkka pilkun...viilaaja, pakkomielteinen järjestelijä ja neuroottisen suunnitelmallinen. Nautin siivoamisesta, järjestämisestä ja tapahtumien organisoinnista. Toisaalta en ymmärrä asioita, joita ei voi panna selkeään lokeroon, eritellä tai määritellä.

Samoin kuin järjestelen ja lokeroin tavaroitani, lokeroin myös ajatuksiani ja tunteitani. Lokeroin muita ihmisiä ja päivän tapahtumia. Määrittelen ja erittelen aina tunteeni, ja jos en pysty siihen, ahdistun kovasti. Myös ihmiset, joista en saa selvää - jotka ovat yhtenä päivänä yhdenlaisia ja toisena toisenlaisia - vaikeuttavat suuresti pyrkimyksiäni kohti täydellisen selkeää ja järjestelmällistä maailmankuvaa.

Lokeroin myös itseäni. Olen kotiminä, kouluminä, kaveriminä, seurakuntaminä ja ties mitä muuta. Selvennykseksi siis, en usko kärsiväni mistään vakavasta mielenterveydellisestä persoonallisuushäiriöstä - pikemminkin vain tuon eri seurassa esille persoonani eri aspekteja. En oikeastaan tunne ketään, joka ei tekisi näin. Vai kuinka moni puhuu vanhemmilleen kuten kavereilleen?

Onko tällä avautumisella mitään tarkoitusta? ... Blogitekstin aikaansaamisen lisäksi?  
Uskon, että on.

Jumala ei mahdu lokeroon - ja siinäpä vasta pulma. Olinpa sitten kotona, kaverilla, koulussa, seurakunnassa tai baarissa, Jumala seuraa mukana. Jumalaa en voi väkisin panna johonkin tiettyyn lokeroon ja käskeä pysymään siellä. En voi määritellä tai eritellä Jumalaa, koska Jumala on kaikkialla.

Nyt saarnaan lähinnä itselleni, mutta jos joku muukin hyötyy tästä niin mainiota. Jos Jumala kerran on kaikkialla ja kaikessa, mikään "minä" ei ole Hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Vaikka olisin mitä hurskain kristitty seurakunnassa, baariminän toilailut eivät jää Herralta näkemättä. Kristinusko kuuluu jokaiseen minään, siitä en pääse mitenkään yli enkä ympäri.

Yksi helmasynneistäni ja pahoista taipumuksistani on tekopyhyys, joka lähtee juuri Jumalan lokeroinnista. Ajattelen, että Jumalaa kiinnostaa vain osa päivittäisistä teoistani - ne, jotka teen seurakunnassa tai risti kaulassa kristinuskoa tunnustaen. Jos siis otan ristin pois ja lähden kaupungille, enhän silloin enää kuulu Jumalan vaikutuspiiriin?
Väärin.

On loogista ja ymmärrettävää, että meissä jokaisessa on erilaisia puolia. Persoonan eri aspektit muodostavat sen kokonaisuuden, mikä me olemme. Eikä siinä lähtökohtaisesti ole mitään väärää. On kuitenkin tärkeää muistaa, että Jumala on aina uskovaisten sydämissä. Emme pääse Jumalasta eroon, eikä meidän edes pidä yrittää sitä. Sen takia persoonamme aspektit eivät saisi - meidän itsemme ja meidän uskomme vuoksi - harhailla pois kristinuskosta, vaikka muuten olisivatkin keskenään hyvin erilaisia.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei Jumala mahdu lokeroon. Silloin Jumala ja kristinusko ovat juuri ne asiat, jotka yhdistävät persoonani eri puolia. Minussa on jotain kiinteää, jotain sellaista, joka ei riipu ympärilläni olevista ihmisistä. Jotain jää jäljelle, vaikka ympäristöni yhtäkkiä muuttuisikin. Sellaista varmuutta ei välttämättä ole ateisteilla, ja siksi koenkin olevani kristittynä kovin etuoikeutettu. Meillä on varmuus siitä, että vaikka tässä maailmassa tapahtuisi muutoksia, vaikka valmiiksi määritellyt lokerot ja minät murtuisivat ja muuttuisivat täysin, Jumala on silti aina meidän kanssamme ja pitää meistä huolen.

Pieniä tekoja

Jaha, olen näemmä kirjoittanut taas todella ahkerasti. Voisin vedota kouluun ja kiireeseen, mutta todellisuudessa en vain ole löytänyt oikeita sanoja asiani ilmaisemiseen. Pari viikkoa mielessäni on pyörinyt aihe, josta haluaisin täällä kertoa.

Lähimmäisenrakkaus on yksi Raamatun kantavista teemoista. Kohtele toista, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Usein vaivun toivottomuuden alhoon ja totean, että enhän minä nyt mitään sellaista hienoa ja suurta osaa tai voi tehdä toisille. Olisi upeaa olla jonkun sankari tai tehdä joku huipputeko muiden eteen.

Vasta viime aikoina, kun olen itse saanut olla siinä vastaanottajan osassa, olen tajunnut jotain. Ei Jeesus käskyllään tarkoittanut vain suuria uhrautumisia tai sankaritekoja. Hän tarkoitti ihan yhtä paljon koulun oven aukipitämistä, ystävällistä hymyä, kuuntelua ja arkista auttamista. Huonoina päivinä kaupan kassan väläyttämä aito hymy voi piristää paljonkin. Samoin se, kun joku puolituttu moikkaa kadulla. Ei tarvitse olla kyse elämästä ja kuolemasta.

Väitän, että joka päivä vastaan tulee ainakin yksi tilanne, jossa toiminnallasi voit piristää lähimmäistäsi. Ja lähimmäisesihän voi olla ihan kuka tahansa. Voit auttaa äitiä lastenvaunujen kanssa bussissa, kysyä vähän tuntemattomammalta tyypiltä kuulumisia koulussa, kohdella kunnioittavasti vanhempiasi tai tehdä jonkun kotityön, jota tiedät isäsi inhoavan.

Tässä hedonistisessa, kovassa ja kyynisessä maailmassa kuulostaa jopa omiin korviini naiivilta puhua maailman parantamisesta pienten tekojen kautta. Ehkä hymy ei paranna maailmaa pahuudesta, mutta jonkun päivän se voi pelastaa. Emme me loppujen lopuksi voi tehdä kovin suurta hyvää - ainakaan yhdellä kertaa. Pienistä hyvistä teoistamme kertyy kuitenkin pitkä lista: jos joka päivä teet yhden hyvän teon, kolmen vuoden päästä niitä on kertynyt tuhat. Tuhat pientä hyvää tekoa voi jo vaikuttaa maailmaan. Hyvä mieli tarttuu ja parhaimmassa tapauksessa panet liikkeelle hyvien tekojen kierteen.

Eräässä lasten kristillisessä laulussa sanotaan, että Jumala tarvitsee meitä ihmisiä toimimaan enkeleiden tavoin maan päällä. Enkelit lohduttavat, auttavat ja suojelevat. Ihminenkin pystyy siihen, varsinkin Jumalan voimasta. Se rakkaus, josta olemme itse tulleet osallisiksi, voi loistaa meistä eteenpäin maailmaan. Omia idoleitani eivät ole kuuluisat laulajat, vaan ne muutamat tuntemani ihmiset, jotka omalla olemuksellaan säkenöivät Kristuksen valoa minne tahansa menevätkin. Heidän kaltaisekseen minä haluan tulla. Toki voin omin voimin yrittää hyvillä teoilla pyrkiä samanlaiseen rakkauteen, mutta Kristuksen valoa heijastetaan ennen kaikkea Jumalan armosta ja voimasta.

Hyvien tekojen ei tarvitse rajoittua tuntemattomiin. Ystävät ovat itselleni ehtymätön ilon ja rakkauden lähde. Olen saanut aivan korvaamatonta apua ja tukea ystäviltäni. Ystävän murheiden kuunteleminen ja halu auttaa ovat todellisia osoituksia lähimmäisenrakkaudesta. Puhuminen auttaa aina, vaikka ratkaisuun ei edes yhdessä päädyttäisi. Kuuntelemalla teet suuren palveluksen ystävällesi.

Me voimme auttaa toisiamme. Siihen ei vaadita niin yltiöpäisen upeita tekoja kuin mitä Jeesus teki. Emme me pysty olemaan Jeesuksen kaltaisia. Jumalalta saamme kuitenkin voimaa tehdä pieniä hyviä tekoja. Muutama sana, katse tai pieni hyvä teko riittää. Minä voin todistaa tästä henkilökohtaisesti, ja ehkä sinäkin. Jos avaamme silmämme, näemme hyviä tekoja ja niiden hyviä seurauksia kaikkialla ympärillämme.

Kliseistähän tämä on, mutta yleensä kliseisiin on olemassa ihan todellinen syy - kuten tässä tapauksessa se, että kaikki kirjoittamani on totta. Me voimme auttaa toisiamme - ja meidän myös pitäisi. Pienillä teoilla on usein suuria seurauksia.

Siunattua päivää kaikille!

Vain kirkkaita päiviä?

Elämässä on joskus vaikeita jaksoja. Masennus, ärtymys ja aikaansaamattomuus ovat tuttuja minullekin. On päiviä, jolloin ei jaksaisi nousta sängystä ja raahautua opiskelemaan. On päiviä, jolloin kaikki stressaa ja pienetkin asiat itkettävät. Taustalla voi olla psykologisia tai ihan vain fyysisiä syitä: jonkinlaisia kipuja ja särkyjä kuitenkin.

Maailmassa kaikki ei mene hyvin eikä jokainen päivä suju täydellisesti. Ihmissuhteisiin tulee monimutkaisia solmuja ja elämän suunnitelmiin tulee muutoksia. Silloin edes kristinusko ja rakastava Jumala eivät saa mieltä paremmaksi, vaikka kuinka yrittäisi muistaa Herran hyvyyttä. On ihan normaalia, että joskus on paha olla. Kristinusko ei tarkoita sitä, etteikö sellaisia tunteita saisi kokea. Jossain vaiheessa jokaisen elämässä tulee vastoinkäymisiä, ja niiden edessä saa olla heikko ja voimaton. 

Vaikka joku ongelma tai suhdekoukero veisikin suurimman osan aivokapasiteetista, katse kannattaa tietoisesti kohdistaa tärkeimpään. Raamatun lukemisesta voi saada lohtua arkisiinkin ongelmiin - samoin rukous auttaa. Vaikka kenellekään muulle ei oloaan voisi sanoiksi pukea, Jumalalle voi. Ja Jumala tietää ja ymmärtää. Toisen kristityn avun ja esirukouksen pyytäminen on myös kokemukseni mukaan osoittautunut suureksi avuksi.

Synkkyyden keskellä on hyvä muistaa, että tulevaisuudessa on luvassa myös kirkkaita päiviä. Tiedän kyllä itsekin, miten toivottomalta asiat joskus tuntuvat. Silloin ei ole helppoa nähdä valoa tunnelin päässä. Valo on silti siellä, ja se valo on Jumalan hyvyyttä. Raamatussa on sanottu: "Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen." Room. 8:28. Vaihtoehtoisesti teksti voidaan suomentaa "Jumala johtaa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat." 

Meillä ei siis ole mitään pelättävää, vaikka siltä tuntuisikin. Jumala ei ole meitä hylännyt eikä turhaan anna omiansa vahingoitettavan. Minäkin uskon omissa vastoinkäymisissäni siihen, että ne ovat osa suurempaa suunnitelmaa. Se ajatus kantaa läpi harmaiden päivien ja synkkien ajatusten. Jotain sellaista on luvassa, että kaikki tämä tulee olemaan tarpeen. Jotain niin hyvää on luvassa, että tämä on siihen verrattuna pieni kärsimys. Nyt täytyy vain odottaa.

Kukaan tuskin nauttii synkkyyteen vajoamisesta - itselläni viime viikot ovat kuluneet ikäviä ajatuksia vastaan taistellessa ja parempaa oloa tavoitellessa. Subjektiivisen kokemukseni perusteella voisin yleistää, että suruihin ja ongelmiin parasta lääkettä ovat rukous, Raamattu ja rakkaus. Rakkaudella tarkoitan sekä täydellisen Isän rakkautta että lähimmäisten antamaa tukea ja apua. On uskomatonta, miten paljon toiselle ihmiselle puhuminen voi auttaa. Joskus asioista ei kuitenkaan voi tai uskalla puhua toisille, ja silloin Isä kuuntelee aina. Rukous on erinomaista sielunhoidollista keskustelua, koska toinen keskustelun osapuoli on täydellisen hyvä ja viisas (arvaa, kumpi).

Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että Jumalan armo ja hyvyys on ikuista. Mitä ikinä elämässäsi tapahtuukin, Jumala on sen edeltä nähnyt ja tietää sen tarkoituksen. Sinun vaikeaksi tehtäväksesi jää luottaminen Jumalan sanaan ja viisauteen.

Siunausta!

Suojelusenkeli

Raamatussa puhutaan enkeleistä - taivaallisista sotajoukoista, suojelijoista ja viestinviejistä. Enkeleiden on luvattu kantavan meitä käsillään, ettemme loukkaa jalkaamme kiveen. En ole nähnyt enkeliä, mutta olen ollut muutamassakin tapaturmassa, joissa ilman suojelusenkeliäni olisi voinut käydä todella pahasti. Haluan kertoa yhdestä tilanteesta vuosia sitten. Olen kertonut pariin otteeseen todistustani seurakunnassa, koska siitä tulee ainakin minulle mieletön kiitollisuuden ja luottamuksen tunne. Jumala on elämässämme läsnä, sen kokemukseni mielestäni osoittaa.

Olin saanut kaksi kuukautta aiemmin mopokortin. Minulla oli kaunis, punainen skootteri, jolla tykkäsin ajaa - vaikka ajotaitoni eivät huippuluokkaa olleetkaan. Eräänä kauniina kesäpäivänä kaksi ystävääni soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä eräälle syrjäiselle järvenrannalle. Suostuin, ja hetken kuluttua olin jo lähdössä. Ajovarusteita en jaksanut ottaa - jalkani ja käteni olivat paljaina, minulla oli vaatteina vain shortsit ja T-paita. Kävellessäni ulos ovesta tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja nappasin mukaan paksut mustat nahkahanskat - muistin yhtäkkiä isäni aikaisemman varoituksen hanskoitta ajamisesta.

Järvi sijaitsi oikeastaan jyrkkien kalliorinteiden välissä, joten matka sinne oli mutkikas. Olin ajanut reitin tasan kerran aikaisemmin, ja muistin, että matkan varrella on erittäin jyrkkä sorainen alamäki. En ole koskaan osannut ajaa irtosoralla, saati sitten kuoppaista alamäkeä. Koska olin kuitenkin jo kerran selvinnyt matkasta, en stressannut sen kummemmin. Ystäväni menivät edeltä huolettomasti, ja minäkin perän pitäjänä ajoin kovaa vauhtia mäkeen.

Tiesin välittömästi, että olin tehnyt virheen. Menetin skootterin hallinnan heti mäkeen päästyäni, ja paniikkireaktiona iskin jarrut pohjaan. Seuraavien sekuntien ajalta muistissani on vain musta aukko. Tiedän, että jotenkin onnistuin hyppäämään skootterin selästä keskelle soratietä ja vierin sitä alaspäin muutaman metrin. Kun havahduin taas, näin ensimmäiseksi aurinkolasieni lentäneen metrin päähän ja hajonneen. Sitten aloin pelätä. Missä kunnossa minä olin?

Skootteri oli kyljellään vähän matkan päässä. Olin vierinyt sitä pidemmälle mäessä. Hitaasti ja harkiten nostin päätäni ja aloin tutkia raajojani. Olin varma, että jotain oli vähintäänkin murtunut. Kävin läpi ensin molemmat käteni ja sitten jalkani. En nähnyt verta, ja rauhoituin vähän. Nousin istumaan, ja tajusin olevani keskellä jyrkästi alaspäin viettävää tietä - jos mäestä ajaisi joku muu, kuljettaja ei huomaisi minua ajoissa jarruttaakseen. Konttasin tien sivuun ja ajatukseni alkoivat vähitellen selvitä.

Kävin raajani uudestaan läpi, epäuskoisesti. Ei naarmuakaan. Ei yhtä ainoata naarmua, vaikka olin käsivarret ja sääret paljaina kierinyt soramäkeä alas. Sitten vilkaisin käsiini. Mustat, paksut nahkahanskani olivat kuluneet puhki kämmenten kohdalta. Olin ottanut kaatumisen vastaan käsillä. En tiedä, miten tapahtunut edes oli mahdollista - en muista maahan iskeytymistä - mutta jotenkin olin selviytynyt täysin vahingoittumattomana.

Nousin ylös, kävelin skootterini luokse. Sen kyljessä oli paljon naarmuja ja jarrukahva oli mennyt poikki. Keräsin aurinkolasit tieltä ja talutin skootterin mäkeä ylös. Edeltä ajaneet ystäväni palasivat mäen alle katsomaan, mihin olin jäänyt. Heitä vastassa oli samanaikaisesti itkevä ja naurava mutta fyysisesti täysin ehjä tyttö.

...Mitä jos? Mitä jos mäestä olisi ajanut perässäni auto? Mitä jos olisin jäänyt skootterin alle ja raahautunut mäkeä alas? Mitä jos äkkijarrutus olisi kääntänyt skootterin toisin päin ja olisin ajanut ojaan?

Niin ei käynyt. Mutta en voi väittää sitä omaksi ansiokseni. Minulla oli matkassani suojelusenkeli, joka kirjaimellisesti esti minua loukkaamasta jalkaani kiveen. Jumala ei jätä meitä hetkeksikään yksin, vaan jokaisena hetkenä vartioi ja suojelee. Olen kiitollinen Jumalalle ja suojelusenkelilleni - on vaativa työ olla henkilökohtaisena bodyguardinani 24/7. Jumalalle se kuitenkin on mahdollista.

Kaikki kiitos ja ylistys siis Hänelle, joka hyvyydessään meitä valvoo ja väsymättä suojelee!