Tuntuu, että olen viimeaikoina törmännyt harmittavan useisiin tarinoihin koulukiusaamisesta. Tarinoita on yhtä monta kuin on kiusattujakin - liikaa. Olen itse ollut joskus koulukiusattu, vaikkakin tiedän monien tarinoiden olevan omaani paljon traagisempia. Ystäväpiirini turvin selvisin kaikesta ja pääsin lopulta nauttimaan kiusausvapaasta elämästä.
Kumpa jokainen kiusattu olisi yhtä onnekas. Minulla oli puolellani perhe, ystävät ja Jeesus. Heidän avullaan selvisin vaikeista päivistä. Mutta entä ne kaikki muut? Joillakuilla ei ole tukenaan perhettä tai ystäviä. Surullisinta on, etteivät kaikki tajua pyytää avukseen edes Jeesusta (joka tulisi paikalle välittömästi ja pyyteettä).
Liian monta tarinaa kuulemme jälkikäteen. Monesti vahinko on jo tapahtunut - joskus kiusattu ei enää edes ole keskuudessamme, kun hänen tarinansa tulee julki. Joka kerta tarinoita kuullessani minut täyttää samalla suuttumus ja sääli yhteiskuntaamme kohtaan. Ihmisluonnon pahuus on vertaansa vailla ja joskus aivan karmaisevaa.
Kuka voi kokea oikeudekseen tehdä toiselle ihmiselle mitään pahaa? Kuka voi mitenkään ajatella, että toinen ihminen on ulkonäkönsä tai luonteensa vuoksi alempiarvoinen? Ai niin, me kaikki.
Jokainen kiusattu on liikaa. Eniten sattuu, että tiedän, miltä tilanteet koulumaailmassa näyttävät. Kyllä kaikki vähänkin ympäristöönsä huomiota kiinnittävät tietävät kiusattujen olemassaolosta. Mutta kukaan ei puutu asiaan, ja mikään ei muutu. On helpompaa olla hiljaa ja painaa katse maahan. Olen itse tehnyt niin lukemattomia kertoja.
Taas kuoliaaksi vaietaan
Ei kukaan nosta sormeaan
Ja niin ristit kauloissaan
On koristeita vaan
kls. - Kuoliaaksi vaiettu
En minä ole tässä suhteessa mallikelpoinen kristitty. Ei minulla ole oikeutta lähteä moralisoimaan. Minä olen tehnyt paljon virheitä, olen sulkenut silmäni paljolta pahalta. Olen tarkoituksellisesti aiheuttanut pahaa mieltä muille. Kaiken sen tunnustan - ja kaikkea sitä häpeän suunnattomasti joka kerta, kun joku kertoo oman tarinansa. Mutta se ei vähennä velvollisuuttani kristittynä tähdätä parempaan. Siihen Raamattu meitä kehottaa - jotta ristit kauloissamme eivät olisi vain koristeita, vaan me saisimme toimia Jumalan työkaluina ja Hänen rakkautensa välikäsinä tässä maailmassa. Jotta me voisimme olla rakkauden armeija, joka puolustaa hyvyyttä ja ihmisarvoa jopa silloin, kun siitä voi olla meille haittaa.
Kukaan ihminen ei ansaitse toisten pilkkaa - aivan sama, miltä hän näyttää, haisee tai vaikuttaa muuten ulospäin. Jokainen meistä on täydellisen Isän yksilöllinen luomus, jonka elämällä on tarkoitus ja suunta. Jos vain voisimme pitää sen mielessä päivänkin ajan. Ehkä uskaltaisimme mennä väliin ja puuttua. Niin Jeesus tekisi.
Kliseiset kiusauspäivitykset eivät yleensä muuta maailmaa, tottakai tiedostan sen. Mutta haluan edes osan tätä moraalista raivoani purkaa muiden nähtäville. Meillä jokaisella, varsinkin kristityllä, on velvollisuus puuttua tilanteisiin, joissa veljeämme tai sisartamme kohdellaan huonosti. Jokainen meistä on niin mittaamattoman arvokas Jumalalle, että Hän uhrasi täydellisen poikansa meidän vuoksemme.
Älä seiso hiljaa vieressä!
Mene, puutu, juttele, auta, rukoile, tee jotain.
Etkö haluaisi, että itsellesi tehtäisiin samoin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti