Elämässä on joskus vaikeita jaksoja. Masennus, ärtymys ja aikaansaamattomuus ovat tuttuja minullekin. On päiviä, jolloin ei jaksaisi nousta sängystä ja raahautua opiskelemaan. On päiviä, jolloin kaikki stressaa ja pienetkin asiat itkettävät. Taustalla voi olla psykologisia tai ihan vain fyysisiä syitä: jonkinlaisia kipuja ja särkyjä kuitenkin.
Maailmassa kaikki ei mene hyvin eikä jokainen päivä suju täydellisesti. Ihmissuhteisiin tulee monimutkaisia solmuja ja elämän suunnitelmiin tulee muutoksia. Silloin edes kristinusko ja rakastava Jumala eivät saa mieltä paremmaksi, vaikka kuinka yrittäisi muistaa Herran hyvyyttä. On ihan normaalia, että joskus on paha olla. Kristinusko ei tarkoita sitä, etteikö sellaisia tunteita saisi kokea. Jossain vaiheessa jokaisen elämässä tulee vastoinkäymisiä, ja niiden edessä saa olla heikko ja voimaton.
Vaikka joku ongelma tai suhdekoukero veisikin suurimman osan aivokapasiteetista, katse kannattaa tietoisesti kohdistaa tärkeimpään. Raamatun lukemisesta voi saada lohtua arkisiinkin ongelmiin - samoin rukous auttaa. Vaikka kenellekään muulle ei oloaan voisi sanoiksi pukea, Jumalalle voi. Ja Jumala tietää ja ymmärtää. Toisen kristityn avun ja esirukouksen pyytäminen on myös kokemukseni mukaan osoittautunut suureksi avuksi.
Synkkyyden keskellä on hyvä muistaa, että tulevaisuudessa on luvassa myös kirkkaita päiviä. Tiedän kyllä itsekin, miten toivottomalta asiat joskus tuntuvat. Silloin ei ole helppoa nähdä valoa tunnelin päässä. Valo on silti siellä, ja se valo on Jumalan hyvyyttä. Raamatussa on sanottu: "Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi,
jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on
suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen." Room. 8:28. Vaihtoehtoisesti teksti voidaan suomentaa "Jumala johtaa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat."
Meillä ei siis ole mitään pelättävää, vaikka siltä tuntuisikin. Jumala ei ole meitä hylännyt eikä turhaan anna omiansa vahingoitettavan. Minäkin uskon omissa vastoinkäymisissäni siihen, että ne ovat osa suurempaa suunnitelmaa. Se ajatus kantaa läpi harmaiden päivien ja synkkien ajatusten. Jotain sellaista on luvassa, että kaikki tämä tulee olemaan tarpeen. Jotain niin hyvää on luvassa, että tämä on siihen verrattuna pieni kärsimys. Nyt täytyy vain odottaa.
Kukaan tuskin nauttii synkkyyteen vajoamisesta - itselläni viime viikot ovat kuluneet ikäviä ajatuksia vastaan taistellessa ja parempaa oloa tavoitellessa. Subjektiivisen kokemukseni perusteella voisin yleistää, että suruihin ja ongelmiin parasta lääkettä ovat rukous, Raamattu ja rakkaus. Rakkaudella tarkoitan sekä täydellisen Isän rakkautta että lähimmäisten antamaa tukea ja apua. On uskomatonta, miten paljon toiselle ihmiselle puhuminen voi auttaa. Joskus asioista ei kuitenkaan voi tai uskalla puhua toisille, ja silloin Isä kuuntelee aina. Rukous on erinomaista sielunhoidollista keskustelua, koska toinen keskustelun osapuoli on täydellisen hyvä ja viisas (arvaa, kumpi).
Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että Jumalan armo ja hyvyys on ikuista. Mitä ikinä elämässäsi tapahtuukin, Jumala on sen edeltä nähnyt ja tietää sen tarkoituksen. Sinun vaikeaksi tehtäväksesi jää luottaminen Jumalan sanaan ja viisauteen.
Siunausta!
torstai 31. tammikuuta 2013
maanantai 28. tammikuuta 2013
Suojelusenkeli
Raamatussa puhutaan enkeleistä - taivaallisista sotajoukoista, suojelijoista ja viestinviejistä. Enkeleiden on luvattu kantavan meitä käsillään, ettemme loukkaa jalkaamme kiveen. En ole nähnyt enkeliä, mutta olen ollut muutamassakin tapaturmassa, joissa ilman suojelusenkeliäni olisi voinut käydä todella pahasti. Haluan kertoa yhdestä tilanteesta vuosia sitten. Olen kertonut pariin otteeseen todistustani seurakunnassa, koska siitä tulee ainakin minulle mieletön kiitollisuuden ja luottamuksen tunne. Jumala on elämässämme läsnä, sen kokemukseni mielestäni osoittaa.
Olin saanut kaksi kuukautta aiemmin mopokortin. Minulla oli kaunis, punainen skootteri, jolla tykkäsin ajaa - vaikka ajotaitoni eivät huippuluokkaa olleetkaan. Eräänä kauniina kesäpäivänä kaksi ystävääni soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä eräälle syrjäiselle järvenrannalle. Suostuin, ja hetken kuluttua olin jo lähdössä. Ajovarusteita en jaksanut ottaa - jalkani ja käteni olivat paljaina, minulla oli vaatteina vain shortsit ja T-paita. Kävellessäni ulos ovesta tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja nappasin mukaan paksut mustat nahkahanskat - muistin yhtäkkiä isäni aikaisemman varoituksen hanskoitta ajamisesta.
Järvi sijaitsi oikeastaan jyrkkien kalliorinteiden välissä, joten matka sinne oli mutkikas. Olin ajanut reitin tasan kerran aikaisemmin, ja muistin, että matkan varrella on erittäin jyrkkä sorainen alamäki. En ole koskaan osannut ajaa irtosoralla, saati sitten kuoppaista alamäkeä. Koska olin kuitenkin jo kerran selvinnyt matkasta, en stressannut sen kummemmin. Ystäväni menivät edeltä huolettomasti, ja minäkin perän pitäjänä ajoin kovaa vauhtia mäkeen.
Tiesin välittömästi, että olin tehnyt virheen. Menetin skootterin hallinnan heti mäkeen päästyäni, ja paniikkireaktiona iskin jarrut pohjaan. Seuraavien sekuntien ajalta muistissani on vain musta aukko. Tiedän, että jotenkin onnistuin hyppäämään skootterin selästä keskelle soratietä ja vierin sitä alaspäin muutaman metrin. Kun havahduin taas, näin ensimmäiseksi aurinkolasieni lentäneen metrin päähän ja hajonneen. Sitten aloin pelätä. Missä kunnossa minä olin?
Skootteri oli kyljellään vähän matkan päässä. Olin vierinyt sitä pidemmälle mäessä. Hitaasti ja harkiten nostin päätäni ja aloin tutkia raajojani. Olin varma, että jotain oli vähintäänkin murtunut. Kävin läpi ensin molemmat käteni ja sitten jalkani. En nähnyt verta, ja rauhoituin vähän. Nousin istumaan, ja tajusin olevani keskellä jyrkästi alaspäin viettävää tietä - jos mäestä ajaisi joku muu, kuljettaja ei huomaisi minua ajoissa jarruttaakseen. Konttasin tien sivuun ja ajatukseni alkoivat vähitellen selvitä.
Kävin raajani uudestaan läpi, epäuskoisesti. Ei naarmuakaan. Ei yhtä ainoata naarmua, vaikka olin käsivarret ja sääret paljaina kierinyt soramäkeä alas. Sitten vilkaisin käsiini. Mustat, paksut nahkahanskani olivat kuluneet puhki kämmenten kohdalta. Olin ottanut kaatumisen vastaan käsillä. En tiedä, miten tapahtunut edes oli mahdollista - en muista maahan iskeytymistä - mutta jotenkin olin selviytynyt täysin vahingoittumattomana.
Nousin ylös, kävelin skootterini luokse. Sen kyljessä oli paljon naarmuja ja jarrukahva oli mennyt poikki. Keräsin aurinkolasit tieltä ja talutin skootterin mäkeä ylös. Edeltä ajaneet ystäväni palasivat mäen alle katsomaan, mihin olin jäänyt. Heitä vastassa oli samanaikaisesti itkevä ja naurava mutta fyysisesti täysin ehjä tyttö.
...Mitä jos? Mitä jos mäestä olisi ajanut perässäni auto? Mitä jos olisin jäänyt skootterin alle ja raahautunut mäkeä alas? Mitä jos äkkijarrutus olisi kääntänyt skootterin toisin päin ja olisin ajanut ojaan?
Niin ei käynyt. Mutta en voi väittää sitä omaksi ansiokseni. Minulla oli matkassani suojelusenkeli, joka kirjaimellisesti esti minua loukkaamasta jalkaani kiveen. Jumala ei jätä meitä hetkeksikään yksin, vaan jokaisena hetkenä vartioi ja suojelee. Olen kiitollinen Jumalalle ja suojelusenkelilleni - on vaativa työ olla henkilökohtaisena bodyguardinani 24/7. Jumalalle se kuitenkin on mahdollista.
Kaikki kiitos ja ylistys siis Hänelle, joka hyvyydessään meitä valvoo ja väsymättä suojelee!
Olin saanut kaksi kuukautta aiemmin mopokortin. Minulla oli kaunis, punainen skootteri, jolla tykkäsin ajaa - vaikka ajotaitoni eivät huippuluokkaa olleetkaan. Eräänä kauniina kesäpäivänä kaksi ystävääni soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä eräälle syrjäiselle järvenrannalle. Suostuin, ja hetken kuluttua olin jo lähdössä. Ajovarusteita en jaksanut ottaa - jalkani ja käteni olivat paljaina, minulla oli vaatteina vain shortsit ja T-paita. Kävellessäni ulos ovesta tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja nappasin mukaan paksut mustat nahkahanskat - muistin yhtäkkiä isäni aikaisemman varoituksen hanskoitta ajamisesta.
Järvi sijaitsi oikeastaan jyrkkien kalliorinteiden välissä, joten matka sinne oli mutkikas. Olin ajanut reitin tasan kerran aikaisemmin, ja muistin, että matkan varrella on erittäin jyrkkä sorainen alamäki. En ole koskaan osannut ajaa irtosoralla, saati sitten kuoppaista alamäkeä. Koska olin kuitenkin jo kerran selvinnyt matkasta, en stressannut sen kummemmin. Ystäväni menivät edeltä huolettomasti, ja minäkin perän pitäjänä ajoin kovaa vauhtia mäkeen.
Tiesin välittömästi, että olin tehnyt virheen. Menetin skootterin hallinnan heti mäkeen päästyäni, ja paniikkireaktiona iskin jarrut pohjaan. Seuraavien sekuntien ajalta muistissani on vain musta aukko. Tiedän, että jotenkin onnistuin hyppäämään skootterin selästä keskelle soratietä ja vierin sitä alaspäin muutaman metrin. Kun havahduin taas, näin ensimmäiseksi aurinkolasieni lentäneen metrin päähän ja hajonneen. Sitten aloin pelätä. Missä kunnossa minä olin?
Skootteri oli kyljellään vähän matkan päässä. Olin vierinyt sitä pidemmälle mäessä. Hitaasti ja harkiten nostin päätäni ja aloin tutkia raajojani. Olin varma, että jotain oli vähintäänkin murtunut. Kävin läpi ensin molemmat käteni ja sitten jalkani. En nähnyt verta, ja rauhoituin vähän. Nousin istumaan, ja tajusin olevani keskellä jyrkästi alaspäin viettävää tietä - jos mäestä ajaisi joku muu, kuljettaja ei huomaisi minua ajoissa jarruttaakseen. Konttasin tien sivuun ja ajatukseni alkoivat vähitellen selvitä.
Kävin raajani uudestaan läpi, epäuskoisesti. Ei naarmuakaan. Ei yhtä ainoata naarmua, vaikka olin käsivarret ja sääret paljaina kierinyt soramäkeä alas. Sitten vilkaisin käsiini. Mustat, paksut nahkahanskani olivat kuluneet puhki kämmenten kohdalta. Olin ottanut kaatumisen vastaan käsillä. En tiedä, miten tapahtunut edes oli mahdollista - en muista maahan iskeytymistä - mutta jotenkin olin selviytynyt täysin vahingoittumattomana.
Nousin ylös, kävelin skootterini luokse. Sen kyljessä oli paljon naarmuja ja jarrukahva oli mennyt poikki. Keräsin aurinkolasit tieltä ja talutin skootterin mäkeä ylös. Edeltä ajaneet ystäväni palasivat mäen alle katsomaan, mihin olin jäänyt. Heitä vastassa oli samanaikaisesti itkevä ja naurava mutta fyysisesti täysin ehjä tyttö.
...Mitä jos? Mitä jos mäestä olisi ajanut perässäni auto? Mitä jos olisin jäänyt skootterin alle ja raahautunut mäkeä alas? Mitä jos äkkijarrutus olisi kääntänyt skootterin toisin päin ja olisin ajanut ojaan?
Niin ei käynyt. Mutta en voi väittää sitä omaksi ansiokseni. Minulla oli matkassani suojelusenkeli, joka kirjaimellisesti esti minua loukkaamasta jalkaani kiveen. Jumala ei jätä meitä hetkeksikään yksin, vaan jokaisena hetkenä vartioi ja suojelee. Olen kiitollinen Jumalalle ja suojelusenkelilleni - on vaativa työ olla henkilökohtaisena bodyguardinani 24/7. Jumalalle se kuitenkin on mahdollista.
Kaikki kiitos ja ylistys siis Hänelle, joka hyvyydessään meitä valvoo ja väsymättä suojelee!
perjantai 25. tammikuuta 2013
Viisasten juoma?
Suomalainen alkoholikulttuuri on varmasti kaikille tuttua. Juodaan, juodaan, örvelletään, häröillään, oksennetaan, juodaan, sammutaan, herätään, juodaan. Toistetaan ainakin 5 kertaa kuussa.
On piristävää, etteivät ihan kaikki nuoret ole menneet mukaan hölmöilyyn. Jokainen örveltäjä on kuitenkin liikaa. Alkoholi on levinnyt myös seurakunnan toimintaan - nuortenilloista lähdetään baariin jatkolle, ja henkevät keskustelut väliajalla koskevat edellisen viikonlopun tapahtumia, sikäli kun niistä mitään muistetaan. En tarkoita, että kuulisin tällaisia keskusteluja alituiseen, mutta vääränlaista asennoitumista alkoholiin on liikkeellä kristittyjen parissa.
Blogia aloittaessani kerroin, etten tule saarnaamaan - tai jos teenkin niin, saarnaan yhtä lailla itselleni. En ole puhdas tai synnitön, ja tämänkin asian suhteen minulla on tahroja menneisyydessäni. Ymmärrän alkoholin viehätyksen ja sen, kuinka helposti mopo karkaa käsistä humalassa. En siis pauhaa norsunluutornista vaan yritän kertoa, mitä omassatunnossani koen Raamatun asiasta sanovan. Olemme kaikki yhdenvertaisia ja samalla viivalla, enkä kuvittelekaan mitään muuta.
Tämän sanottuani voin siirtyä itse opilliseen asiaan - tai ainakin siihen, mitä itse uskon Jumalan tahtovan. Mielestäni yleinen harhaluulo ateisteilla on, että Raamattu kieltäisi alkoholin nauttimisen. Ei kiellä. Ainakaan lähtökohtaisesti. Tämä on helppo todistaa: Jeesus joi useita kertoja viiniä. Jeesus oli synnitön. Aika selkeän johtopäätöksen saa tästä vedettyä.
Muutama tilanne on, joissa Raamattu ei suosittele alkoholia kristitylle lainkaan. Toinen on omantunnon puhtaus (jos sinusta tuntuu väärältä juoda alkoholia, älä ihmeessä juo sitä) ja toinen on heikon veljen tukeminen (älä toiminnallasi horjuta toisen heikkoa uskoa, esim. antamalla ristiriitaista kuvaa kristityn elämästä). Maalaisjärjen käyttö on lisäksi sallittua, esimerkiksi kirkossa on tuskin sopivaa juopotella (ehtoollisviiniä lukuunottamatta).
Raamattu sanoo kuitenkin selkeästi ja moneen kertaan, että kristityn ei tulisi juopua viinistä ("koska siitä seuraa irstas meno"). Jälleen yksi elämänviisaus Raamatusta. Juopumisen raja on tosin hämärä, mutta silloin on hyvä pysytellä varmuuden vuoksi sillä "selvällä" puolella rajaa. Absolutismiin Raamattu ei kuitenkaan kehota. Viini ja muut alkoholijuomat ovat luotu nautittavaksi, mutta missään vaiheessa humalatila ei oikeuta rikkomaan esimerkiksi Kymmentä käskyä. Alkoholin vaikutuksesta useimmiten rikevaarassa ovat käskyt "Älä tee aviorikosta", "Sinulla ei saa olla muita jumalia" ja "Älä varasta". Lisäksi Raamatussa kehotetaan välttämään riippuvuutta mihinkään maalliseen.
Oma mielipiteeni on, että örveltämistä - mutta myös absolutismia - parempi vaihtoehto on kohtuukäyttö. Kohtuukäyttö koskee yli 18-vuotiaita, joilla ei ole ongelmia alkoholin kanssa. Alle 18-vuotiaille alkoholinkäytön ohjeet taitavat sisältyä käskyn "kunnioita esivaltaa" alle. Lisäksi monet biologian tutkimukset osoittavat, että nuorena aloitetusta alkoholinkäytöstä on suurta haittaa terveydelle (heitinpä väliin maallisen argumentin ihan vain vaihtelun vuoksi).
Kukaan ei ole täydellinen. Juopumista seuraavat synnit ovat syntejä siinä missä kaikki muutkin synnit, myös ne saa Jeesuksessa Kristuksessa anteeksi, samoin alkoholista riippuvaisuuden ja epäjumalan tekemisen. Halusin kirjoittaa tämän tekstin myös muistiin itselleni - kuten mainittua, täysin ongelmitta ei ole omakaan elämäni sujunut näiltä osin.
Alkoholi ei poista huolia eikä murheita, se pahentaa ja lykkää niitä. Alkoholin vaikutuksen alaisena ei aina ole lainkaan hauskempaa, ja joskus voi tulla kunnolla munattua. Jos tiedät alkoholin olevan sinulle ongelma, rukoile Jumalalta viisautta ja varovaisuutta. Jos olet munannut alkoholin tai jonkun muun asian suhteen, muista, että Jeesuksessa sinulla on armo ja pelastus.
Siunattua iltaa!
On piristävää, etteivät ihan kaikki nuoret ole menneet mukaan hölmöilyyn. Jokainen örveltäjä on kuitenkin liikaa. Alkoholi on levinnyt myös seurakunnan toimintaan - nuortenilloista lähdetään baariin jatkolle, ja henkevät keskustelut väliajalla koskevat edellisen viikonlopun tapahtumia, sikäli kun niistä mitään muistetaan. En tarkoita, että kuulisin tällaisia keskusteluja alituiseen, mutta vääränlaista asennoitumista alkoholiin on liikkeellä kristittyjen parissa.
Blogia aloittaessani kerroin, etten tule saarnaamaan - tai jos teenkin niin, saarnaan yhtä lailla itselleni. En ole puhdas tai synnitön, ja tämänkin asian suhteen minulla on tahroja menneisyydessäni. Ymmärrän alkoholin viehätyksen ja sen, kuinka helposti mopo karkaa käsistä humalassa. En siis pauhaa norsunluutornista vaan yritän kertoa, mitä omassatunnossani koen Raamatun asiasta sanovan. Olemme kaikki yhdenvertaisia ja samalla viivalla, enkä kuvittelekaan mitään muuta.
Tämän sanottuani voin siirtyä itse opilliseen asiaan - tai ainakin siihen, mitä itse uskon Jumalan tahtovan. Mielestäni yleinen harhaluulo ateisteilla on, että Raamattu kieltäisi alkoholin nauttimisen. Ei kiellä. Ainakaan lähtökohtaisesti. Tämä on helppo todistaa: Jeesus joi useita kertoja viiniä. Jeesus oli synnitön. Aika selkeän johtopäätöksen saa tästä vedettyä.
Muutama tilanne on, joissa Raamattu ei suosittele alkoholia kristitylle lainkaan. Toinen on omantunnon puhtaus (jos sinusta tuntuu väärältä juoda alkoholia, älä ihmeessä juo sitä) ja toinen on heikon veljen tukeminen (älä toiminnallasi horjuta toisen heikkoa uskoa, esim. antamalla ristiriitaista kuvaa kristityn elämästä). Maalaisjärjen käyttö on lisäksi sallittua, esimerkiksi kirkossa on tuskin sopivaa juopotella (ehtoollisviiniä lukuunottamatta).
Raamattu sanoo kuitenkin selkeästi ja moneen kertaan, että kristityn ei tulisi juopua viinistä ("koska siitä seuraa irstas meno"). Jälleen yksi elämänviisaus Raamatusta. Juopumisen raja on tosin hämärä, mutta silloin on hyvä pysytellä varmuuden vuoksi sillä "selvällä" puolella rajaa. Absolutismiin Raamattu ei kuitenkaan kehota. Viini ja muut alkoholijuomat ovat luotu nautittavaksi, mutta missään vaiheessa humalatila ei oikeuta rikkomaan esimerkiksi Kymmentä käskyä. Alkoholin vaikutuksesta useimmiten rikevaarassa ovat käskyt "Älä tee aviorikosta", "Sinulla ei saa olla muita jumalia" ja "Älä varasta". Lisäksi Raamatussa kehotetaan välttämään riippuvuutta mihinkään maalliseen.
Oma mielipiteeni on, että örveltämistä - mutta myös absolutismia - parempi vaihtoehto on kohtuukäyttö. Kohtuukäyttö koskee yli 18-vuotiaita, joilla ei ole ongelmia alkoholin kanssa. Alle 18-vuotiaille alkoholinkäytön ohjeet taitavat sisältyä käskyn "kunnioita esivaltaa" alle. Lisäksi monet biologian tutkimukset osoittavat, että nuorena aloitetusta alkoholinkäytöstä on suurta haittaa terveydelle (heitinpä väliin maallisen argumentin ihan vain vaihtelun vuoksi).
Kukaan ei ole täydellinen. Juopumista seuraavat synnit ovat syntejä siinä missä kaikki muutkin synnit, myös ne saa Jeesuksessa Kristuksessa anteeksi, samoin alkoholista riippuvaisuuden ja epäjumalan tekemisen. Halusin kirjoittaa tämän tekstin myös muistiin itselleni - kuten mainittua, täysin ongelmitta ei ole omakaan elämäni sujunut näiltä osin.
Alkoholi ei poista huolia eikä murheita, se pahentaa ja lykkää niitä. Alkoholin vaikutuksen alaisena ei aina ole lainkaan hauskempaa, ja joskus voi tulla kunnolla munattua. Jos tiedät alkoholin olevan sinulle ongelma, rukoile Jumalalta viisautta ja varovaisuutta. Jos olet munannut alkoholin tai jonkun muun asian suhteen, muista, että Jeesuksessa sinulla on armo ja pelastus.
Siunattua iltaa!
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Sulosointuja ja heviörinää
Maailmassa on paljon Jumalan luomia hyviä asioita. Eräs niistä on musiikki: soinnut, sävelet ja melodiat, jotka herättävät meissä tunteita ja ajatuksia. Minulle musiikki on aina ollut ilmaisun ja ajatusten selvittämisen keino. Kuuntelen musiikkia melkein laidasta laitaan, genrellä ei ole niin merkitystä. Tärkeintä on musiikin tuottama tunnetila ja hyvät sanoitukset.
Eri tilanteisiin elämässä sopii erilainen musiikki. Kun tarvitsen itsevarmuutta, valitsen ranskalaisen tyttöindiebändin tykittämään oikeaa asennetta. Kun kaipaan rauhaa, valitsen kevyitä balladeja, instrumentaalista tai klassista musiikkia. Kun haluan pitää hauskaa, kuuntelen kieli poskessa tehtyä amerikkalaista poppia tai suomalaista punkkia. Kun olen vihainen, puran tunteeni fiilistelemällä heviörinää.
Musiikilla on vaikutus ajatuksiini - ja myös tekoihini. Enkä ole ainoa. Eräs ystäväni kertoi, että hänellä on paha tapa ajaa ylinopeutta, jos hän kuuntelee samalla aggressiivista musiikkia. Minun on helpompi keskittyä - ja löytää motivaatio - läksyihin, jos taustalla ei pauhaa raskas metalli. Musiikista saamani itsevarmuus voi vaikuttaa esimerkiksi vaatevalintoihini aamuisin. Asennoitumiseni asioihin voi muuttua oikean (tai väärän) musiikin seurauksena.
Miksi puhun tästä? Musiikkimaku on henkilökohtainen asia, sen olen moneen otteeseen havainnut. Eikä toisten musiikkimakua ole mitään järkeä lähteä kritisoimaan (vaikka joku Bieberiä fanittaisikin).
Kuuntelen enemmän maallista musiikkia kuin gospelia. Ehkä siksi, että maallisessa musiikissa valikoima on laajempi. En kuulu niihin, joiden mielestä on väärin kuunnella maallista musiikkia. Joskus kannattaa kuitenkin tietoisesti kuunnella myös musiikkia, jossa itse sanoma on kaikkein tärkein. Gospelmusiikissa on - onneksi - varsin laaja valikoima, joten jokaiselle löytyy kyllä jotakin. Varsinkin kaltaisilleni musiikin suurkuluttajille, joille käy kaikki teknosta countrymusiikkiin.
Olin tänään yleisönä erään gospelyhtyeen keikalla. En ollut kuullut hirveästi bändin tuotantoa aiemmin, mutta joku bändin rehellisessä ja aidosti evankeliumiin keskittyvässä esiintymisessä kolahti. Samoin musiikkityyli sattui osumaan omaan lempigenreeni, sinne popin ja rockin väliselle harmaalle alueelle. Parasta keikassa oli kuitenkin fiilis - se mieletön tunne siitä, että musiikin välittämät tunteet kytkeytyvät myös kaikista tärkeimpään eli Jeesukseen Kristukseen.
Viimeinen bändin biisi kertoi siitä, kuinka uskovaiset eivät ole suinkaan taipuneet maailman menoon tai hävinneet kokonaan keskuudestamme. En unohda hetkeen sitä tunnetta, kun ystävieni kanssa sain eturivissä huutaen tunnustaa omaa uskoani. Sellaisia säväreitä en ihan heti saisi maallisesta musiikista, niin mahtavaa kuin se joskus onkin. Maallisessa musiikissa ei ole mitään väärää, mutta jos et ole sitä jo tehnyt, anna gospelmusiikille mahdollisuus.
Musiikki on luotu meille nautittavaksi - puhutaanhan Raamatussakin lyyrista ja harpuista. En näe kovin suurta periaatteellista eroa harppujen ja sähköbassojen välillä. Yhtä lailla musiikki on tänäkin aikana luotu nautittavaksi ja koettavaksi. Olkoon musiikki klassista, poppia, heviä, räppiä tai reggaeta, siitä on luvallista nauttia. Jätettäköön jokaisen oman harkinnan varaan, onko kirkkomatkalla järkevää kuunnella aggressiivista heviä tai nukkumaan mennessä teknoa. Musiikki ei kuitenkaan itsessään ole väärin.
Joskus kannattaa kokeilla, mitä muuta musiikki voi olla kuin kauniita sointuja ja mieleenpainuvia melodioita. Omalta mukavuusalueeltaan poistuminen voi johtaa uusiin ja mahtaviin kokemuksiin. Etenkin gospelmusiikissa kyse on paljon muustakin kuin musiikista - kyse on yhteenkuuluvuuden tunteesta, kun saa kuulla jonkun bändin tai artistin tunnustavan omaa uskoaan samaan Jumalaan musiikin välityksellä.
Eri tilanteisiin elämässä sopii erilainen musiikki. Kun tarvitsen itsevarmuutta, valitsen ranskalaisen tyttöindiebändin tykittämään oikeaa asennetta. Kun kaipaan rauhaa, valitsen kevyitä balladeja, instrumentaalista tai klassista musiikkia. Kun haluan pitää hauskaa, kuuntelen kieli poskessa tehtyä amerikkalaista poppia tai suomalaista punkkia. Kun olen vihainen, puran tunteeni fiilistelemällä heviörinää.
Musiikilla on vaikutus ajatuksiini - ja myös tekoihini. Enkä ole ainoa. Eräs ystäväni kertoi, että hänellä on paha tapa ajaa ylinopeutta, jos hän kuuntelee samalla aggressiivista musiikkia. Minun on helpompi keskittyä - ja löytää motivaatio - läksyihin, jos taustalla ei pauhaa raskas metalli. Musiikista saamani itsevarmuus voi vaikuttaa esimerkiksi vaatevalintoihini aamuisin. Asennoitumiseni asioihin voi muuttua oikean (tai väärän) musiikin seurauksena.
Miksi puhun tästä? Musiikkimaku on henkilökohtainen asia, sen olen moneen otteeseen havainnut. Eikä toisten musiikkimakua ole mitään järkeä lähteä kritisoimaan (vaikka joku Bieberiä fanittaisikin).
Kuuntelen enemmän maallista musiikkia kuin gospelia. Ehkä siksi, että maallisessa musiikissa valikoima on laajempi. En kuulu niihin, joiden mielestä on väärin kuunnella maallista musiikkia. Joskus kannattaa kuitenkin tietoisesti kuunnella myös musiikkia, jossa itse sanoma on kaikkein tärkein. Gospelmusiikissa on - onneksi - varsin laaja valikoima, joten jokaiselle löytyy kyllä jotakin. Varsinkin kaltaisilleni musiikin suurkuluttajille, joille käy kaikki teknosta countrymusiikkiin.
Olin tänään yleisönä erään gospelyhtyeen keikalla. En ollut kuullut hirveästi bändin tuotantoa aiemmin, mutta joku bändin rehellisessä ja aidosti evankeliumiin keskittyvässä esiintymisessä kolahti. Samoin musiikkityyli sattui osumaan omaan lempigenreeni, sinne popin ja rockin väliselle harmaalle alueelle. Parasta keikassa oli kuitenkin fiilis - se mieletön tunne siitä, että musiikin välittämät tunteet kytkeytyvät myös kaikista tärkeimpään eli Jeesukseen Kristukseen.
Viimeinen bändin biisi kertoi siitä, kuinka uskovaiset eivät ole suinkaan taipuneet maailman menoon tai hävinneet kokonaan keskuudestamme. En unohda hetkeen sitä tunnetta, kun ystävieni kanssa sain eturivissä huutaen tunnustaa omaa uskoani. Sellaisia säväreitä en ihan heti saisi maallisesta musiikista, niin mahtavaa kuin se joskus onkin. Maallisessa musiikissa ei ole mitään väärää, mutta jos et ole sitä jo tehnyt, anna gospelmusiikille mahdollisuus.
Musiikki on luotu meille nautittavaksi - puhutaanhan Raamatussakin lyyrista ja harpuista. En näe kovin suurta periaatteellista eroa harppujen ja sähköbassojen välillä. Yhtä lailla musiikki on tänäkin aikana luotu nautittavaksi ja koettavaksi. Olkoon musiikki klassista, poppia, heviä, räppiä tai reggaeta, siitä on luvallista nauttia. Jätettäköön jokaisen oman harkinnan varaan, onko kirkkomatkalla järkevää kuunnella aggressiivista heviä tai nukkumaan mennessä teknoa. Musiikki ei kuitenkaan itsessään ole väärin.
Joskus kannattaa kokeilla, mitä muuta musiikki voi olla kuin kauniita sointuja ja mieleenpainuvia melodioita. Omalta mukavuusalueeltaan poistuminen voi johtaa uusiin ja mahtaviin kokemuksiin. Etenkin gospelmusiikissa kyse on paljon muustakin kuin musiikista - kyse on yhteenkuuluvuuden tunteesta, kun saa kuulla jonkun bändin tai artistin tunnustavan omaa uskoaan samaan Jumalaan musiikin välityksellä.
torstai 17. tammikuuta 2013
Hyvää oloa etsimässä
Elämme valitettavan hedonistisessa maailmassa. Ihmiset etsivät kaikessa omia etujaan ja pyrkivät saamaan mahdollisimman paljon nautintoa elämässään. Lähimmäiset ovat usein vain välineitä mielihyvän saavuttamiseksi. Tällaista on karu maallinen todellisuus, vaikka aina välillä näkee myös ihania toivon pilkahduksia.
Jos ei kuitenkaan puhuta toisten ihmisten käyttämisestä (yllättäen Raamattu ei sitä tue), mennään hämärämmille oikean ja väärän rajoille. Saammeko kristittyinä tehdä asioita, jotka tuottavat meille mielihyvää? Saammeko syödä, juoda, nauttia elämästä, nauraa, tanssia, laulaa, harrastaa, seurustella ja haaveilla?
Raamatussa on paljon ohjeita ja määräyksiä liittyen kristityn elämään, mutta nautintoa ne eivät (itseisarvona) kiellä. Päin vastoin, Raamatussa kehotetaan nauttimaan kaikesta Jumalan luomasta hyvästä. Siihen kuuluu ruoka, juoma, musiikki ja ilonpito - miksei myös maisemista nauttiminen ja luonnossa retkeily. Raamattu kuitenkin painottaa Jumalan tuntemisen tärkeyttä, ja ihan loogisestikin: tämän elämän nautinnot eivät ole mitään verrattuna Taivasten valtakuntaan.
Todellinen hyvä olo ja nautinto löytyy Jumalan läheltä. Siinä on perimmäinen kaipauksemme. Jumalalta saamme rakkautta, tukea, hyväksyntää, neuvoja ja vastauksia rukouksiin. Sen takia maallisiin nautintoihin ei pidä sortua, jos ne ovat ristiriidassa Jumalan ohjeiden kanssa. Kaikkea ei Raamattu salli, koska kaikki ei ole meille hyväksi. Ne maalliset nautinnot, joita Raamatussakin mainitaan, ovat kuitenkin yhtälailla kristityille sallittuja ja jopa toivottavia - Jumala haluaa meille vain hyvää.
Pidemmän päälle paras olo syntyy kuitenkin siitä, kun tietää Jeesuksen Kristuksen olevan jatkuvasti lähellä ja Herramme armon olevan meille iankaikkinen. Hengelliset nautinnot ovat luonteeltaan kestävämpiä ja syvempiä, mutta maallisissa nautinnoissakaan ei ole mitään väärää, kun ne ovat Jumalan mielen mukaisia. Tällaisia nautintoja ovat esimerkiksi ystävyyssuhteet, hyvä ruoka, juoma, musiikki, rakkaus ja ilonpito.
Jos ei kuitenkaan puhuta toisten ihmisten käyttämisestä (yllättäen Raamattu ei sitä tue), mennään hämärämmille oikean ja väärän rajoille. Saammeko kristittyinä tehdä asioita, jotka tuottavat meille mielihyvää? Saammeko syödä, juoda, nauttia elämästä, nauraa, tanssia, laulaa, harrastaa, seurustella ja haaveilla?
Raamatussa on paljon ohjeita ja määräyksiä liittyen kristityn elämään, mutta nautintoa ne eivät (itseisarvona) kiellä. Päin vastoin, Raamatussa kehotetaan nauttimaan kaikesta Jumalan luomasta hyvästä. Siihen kuuluu ruoka, juoma, musiikki ja ilonpito - miksei myös maisemista nauttiminen ja luonnossa retkeily. Raamattu kuitenkin painottaa Jumalan tuntemisen tärkeyttä, ja ihan loogisestikin: tämän elämän nautinnot eivät ole mitään verrattuna Taivasten valtakuntaan.
Todellinen hyvä olo ja nautinto löytyy Jumalan läheltä. Siinä on perimmäinen kaipauksemme. Jumalalta saamme rakkautta, tukea, hyväksyntää, neuvoja ja vastauksia rukouksiin. Sen takia maallisiin nautintoihin ei pidä sortua, jos ne ovat ristiriidassa Jumalan ohjeiden kanssa. Kaikkea ei Raamattu salli, koska kaikki ei ole meille hyväksi. Ne maalliset nautinnot, joita Raamatussakin mainitaan, ovat kuitenkin yhtälailla kristityille sallittuja ja jopa toivottavia - Jumala haluaa meille vain hyvää.
Pidemmän päälle paras olo syntyy kuitenkin siitä, kun tietää Jeesuksen Kristuksen olevan jatkuvasti lähellä ja Herramme armon olevan meille iankaikkinen. Hengelliset nautinnot ovat luonteeltaan kestävämpiä ja syvempiä, mutta maallisissa nautinnoissakaan ei ole mitään väärää, kun ne ovat Jumalan mielen mukaisia. Tällaisia nautintoja ovat esimerkiksi ystävyyssuhteet, hyvä ruoka, juoma, musiikki, rakkaus ja ilonpito.
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
Aurinko ja kuu
Tämä päivä on mennyt hyvin paljolti yhden ajatuksen parissa. Aamulla kävin ystäväni kanssa keskustelun, joka yhtä jos toistakin osapuolta meinasi kovasti kiivastuttaa. En imartele itseäni väittämällä olevani luonteeltani säyseä tai lempeä. Kaikkea muuta! Kristittynä tiedän kuitenkin sen verran, että Pyhän Hengen hedelmiin EIVÄT kuulu kiivaus, viha, kateus, ilkeys tai vähättely.
Amerikassa on kristittyjen kesken käytössä lyhenne WWJD = what would Jesus do? Suomessa lyhenne MJT ei ole ihan vastaavalla tavalla tarttunut. Miete antaa kuitenkin perusteita ajatusleikkiin: miten synnitön Vapahtajamme toimisi tässä tilanteessa? Tuskin huutaen tai raivoten. Jumalan täydellinen rakkaus ei ilmene kinasteluna tai ilkeytenä.
Kuulin eräässä raamiksessa aivan loistavan vertauksen. Oli kaunis täysikuinen yö, ja raamiksen vetäjä sammutti yhtäkkiä kaikki valot. Kuun valossa huoneessa kuitenkin näki eteensä. Raamiksen pitäjä kysyi meiltä, miksi kuu loistaa. Vastaus on 9 fysiikan kurssin jälkeen suht yksinkertainen: kuu heijastaa Auringon valoa.
Samoin kuin kuu, joka ei itsessään ole mitään muuta kuin rosoinen kivimöhkäle, mutta joka silti hohtaa niin kirkkaasti, voimme me syntiset kristityt loistaa Kristuksen valoa maailmalle. Valo ei ole lähtöisin meistä itsestämme, mutta me saamme sitä heijastaa maailman pimeyteen. Valon lähde on Aurinkoa miljardi kertaa kirkkaampi kaikkivaltias Jumala, jonka täydellinen rakkaus tekee meissä ihmeitä.
Jumalan valon ja rakkauden heijastaminen on etuoikeus, joka on suotu jokaiselle Häneen uskovalle. Ei ole olemassa niin syntistä ihmistä, etteikö Kristuksen kirkkaus häneen osuessaan saisi häntä loistamaan valona maailmassa. Minäkin haluaisin kovasti omalla toiminnallani kirkastaa Kristusta, julistaa evankeliumia ja jakaa eteenpäin Herran hyvyyttä. Miten se voi onnistua?
Joskus se ei onnistukaan. Tänään olisin voinut tehdä monia asioita toisin. Mutta tiedän myös, että ilman Jumalan suomaa kärsivällisyyttä olisi mahdollista, että olisin sanonut vielä pahemmin ja välit ystävääni olisivat yhden riidan seurauksena katkenneet kokonaan. Riidan keskelläkin kannattaa muistaa Vapahtajaa: meidän tulisi ennen kaikkea pyrkiä Jeesuksen kaltaiseen täydellisyyteen (emme koskaan pysty siihen, mutta sitä kohti on hyvä pyrkiä) eikä itseämme miellyttävään syntiin. Meidän tulisi todella rakastaa lähimmäistämme ja toimia häntä kohtaan, kuten haluaisimme itseämme kohtaan toimittavan.
Rakkaus synnyttää ympärilleen rakkautta, viha synnyttää ympärilleen vihaa. Jos aloitat tänään pyrkimyksen kohti kärsivällisyyttä, lempeyttä, ystävällisyyttä, uskollisuutta ja rakkautta, elämässäsi voi tapahtua lyhyessä ajassa todella paljon hyvää. Ja ei suorituspaineita; kukaan meistä ei yhteenkään noista pysty. Mutta jos edes huutaessamme loukkauksia kaverille pysähdymme ajattelemaan, miten Jumala oikeasti haluaisi meidän toimivan, on ensimmäinen askel kohti parempaa elämää otettu.
Siunausta! Rukoilkaa itsellenne kaikkia Pyhän Hengen hedelmiä. Ovat nimittäin aika mahtavaa settiä.
Amerikassa on kristittyjen kesken käytössä lyhenne WWJD = what would Jesus do? Suomessa lyhenne MJT ei ole ihan vastaavalla tavalla tarttunut. Miete antaa kuitenkin perusteita ajatusleikkiin: miten synnitön Vapahtajamme toimisi tässä tilanteessa? Tuskin huutaen tai raivoten. Jumalan täydellinen rakkaus ei ilmene kinasteluna tai ilkeytenä.
Kuulin eräässä raamiksessa aivan loistavan vertauksen. Oli kaunis täysikuinen yö, ja raamiksen vetäjä sammutti yhtäkkiä kaikki valot. Kuun valossa huoneessa kuitenkin näki eteensä. Raamiksen pitäjä kysyi meiltä, miksi kuu loistaa. Vastaus on 9 fysiikan kurssin jälkeen suht yksinkertainen: kuu heijastaa Auringon valoa.
Samoin kuin kuu, joka ei itsessään ole mitään muuta kuin rosoinen kivimöhkäle, mutta joka silti hohtaa niin kirkkaasti, voimme me syntiset kristityt loistaa Kristuksen valoa maailmalle. Valo ei ole lähtöisin meistä itsestämme, mutta me saamme sitä heijastaa maailman pimeyteen. Valon lähde on Aurinkoa miljardi kertaa kirkkaampi kaikkivaltias Jumala, jonka täydellinen rakkaus tekee meissä ihmeitä.
Jumalan valon ja rakkauden heijastaminen on etuoikeus, joka on suotu jokaiselle Häneen uskovalle. Ei ole olemassa niin syntistä ihmistä, etteikö Kristuksen kirkkaus häneen osuessaan saisi häntä loistamaan valona maailmassa. Minäkin haluaisin kovasti omalla toiminnallani kirkastaa Kristusta, julistaa evankeliumia ja jakaa eteenpäin Herran hyvyyttä. Miten se voi onnistua?
Joskus se ei onnistukaan. Tänään olisin voinut tehdä monia asioita toisin. Mutta tiedän myös, että ilman Jumalan suomaa kärsivällisyyttä olisi mahdollista, että olisin sanonut vielä pahemmin ja välit ystävääni olisivat yhden riidan seurauksena katkenneet kokonaan. Riidan keskelläkin kannattaa muistaa Vapahtajaa: meidän tulisi ennen kaikkea pyrkiä Jeesuksen kaltaiseen täydellisyyteen (emme koskaan pysty siihen, mutta sitä kohti on hyvä pyrkiä) eikä itseämme miellyttävään syntiin. Meidän tulisi todella rakastaa lähimmäistämme ja toimia häntä kohtaan, kuten haluaisimme itseämme kohtaan toimittavan.
Rakkaus synnyttää ympärilleen rakkautta, viha synnyttää ympärilleen vihaa. Jos aloitat tänään pyrkimyksen kohti kärsivällisyyttä, lempeyttä, ystävällisyyttä, uskollisuutta ja rakkautta, elämässäsi voi tapahtua lyhyessä ajassa todella paljon hyvää. Ja ei suorituspaineita; kukaan meistä ei yhteenkään noista pysty. Mutta jos edes huutaessamme loukkauksia kaverille pysähdymme ajattelemaan, miten Jumala oikeasti haluaisi meidän toimivan, on ensimmäinen askel kohti parempaa elämää otettu.
Siunausta! Rukoilkaa itsellenne kaikkia Pyhän Hengen hedelmiä. Ovat nimittäin aika mahtavaa settiä.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Itkut ja naurut
Jumalalle kiitos tunteista! Ilman niitä olisi kammottavaa elää. Toki tuntuu omituiselta ja ehkei kovin luonnolliselta kiittää itkuista, suruista ja ahdistuksista, mutta ilman niitä elämä ei olisi samanlaista. On luvallista pyytää aurinkoisia päiviä ja iloista mieltä, mutta synkkyyden hetket kertovat meistä eniten ja kasvattavat meitä paremmiksi ihmisiksi.
Olin jossain vaiheessa elämääni vakuuttunut siitä, että tunteet ovat pahasta. En halunnut särkyä, joten rakensin korkean muurin ympärilleni. Lopputulos? Menetin lähes kaikki ystäväni, olin jatkuvasti täysin onneton, eksyin seurakunnasta ja epäusko valtasi minut. Lopputulos oli siis aika kaukana alkuperäisestä tavoitteestani olla särkymättä ja olla onnellinen.
Voisin mässäillä pidempäänkin ajatuksilla, jotka pyörivät päässäni päivittäin tuon kamalan ja niin kovin opettavaisen vuoden aikana. Riittänee kuitenkin sanoa, että sosiaalisten kontaktien katoaminen johtui suurimmaksi osaksi täysin olemattomasta empatiakyvystäni. "Läpäisin" jokaisen netissä olevan psykopaattitestin - ja olin siitä äärimmäisen ylpeä. Tunteettomuuteni teki minut vahvaksi, voittamattomaksi; ihmiseksi, joka ei voi lannistua, koska ei vain välitä elämästään tai sen vastoinkäymisistä.
Niin ainakin luulin. Totuus on hieman toista. Kun sitten viimein tuo aika elämässäni tuli päätökseen Jumalan johdatuksen myötä, huomasin, kuinka onneton ja sisältä kuollut olin ollut. Jouduin vaikeuksien kautta opettelemaan uudestaan tuntemisen. Yhtäkkiä itkin, nauroin, välitin, huusin, toivoin, petyin, vihasin ja rakastin tolkuttomasti. Pääni oli aivan sekaisin tunteista.
Elämässäni tapahtunut muutos näin puolen vuoden aikana on ollut valtava. Yritän jatkuvasti ylläpitää sitä puolta itsestäni, jonka viimein olen löytänyt, ja olla palaamatta vanhoihin tapoihin. Olen puolen vuoden sisällä kokenut niin voimakkaita tunteita, etten olisi voinut sellaisia aiemmin kuvitellakaan. Minuun on myös sattunut enemmän kuin koskaan ennen.
Onko kaikki ollut sen arvoista? Mielestäni kysymys ei vaadi hetkenkään harkintaa. Yhtäkään hetkeä, surua, turhautumista, itkua tai pettymystä en vaihtaisi pois. Niiden vastapainoksi olen saanut elämän täynnä iloa, toivoa, rakkautta, naurua, seesteistä onnellisuutta ja hyväksyntää.
Ongelmani johtuivat siitä, että olen koko ikäni arvostanut vahvoja ihmisiä - käytännöllisiä, älykkäitä, objektiivisia, tasapainoisia ja rationaalisia. Ja ehkä vaikein paikka minulle on ollut myöntää, että minä en ole vahva. En kestä kaikkea yksin, ja kaikesta teeskentelystäni huolimatta empatiakykyni on kyllä olemassa. Minä en olekaan tunnekuollut robotti, joka kestää kaiken ja nauraa vastoinkäymisille. Minä olen paljon enemmän.
Minä olen Jumalan lapsi, ja sellaisena minun ei ikinä tarvitse hävetä heikkouttani. Minä olen Jumalan lapsi, ja sen vuoksi olen aina rakastettu sellaisena kuin olen. Minä olen Jumalan lapsi, ja siksi saan aidosti ja oikeasti elää.
Sinä olet myös Jumalan lapsi.
Tiedän, että kohderyhmä tälle tekstille on pieni ellei olematon. En tunne henkilökohtaisesti ketään, joka olisi tehnyt näin kovasti työtä omien tunteidensa ja heikkouksiensa piilottamiseksi. Ainakaan en ole sellaisen henkilön kanssa koskaan jutellut asiasta. Silti tiedän, että Jumalan rakkautta tarvitsevat on huomattavasti suurempi kohderyhmä.
Jos ajattelemme Jumalan rakkauden olevan ihmisrakkauden kaltaista, siihen liittyy aina pieni epävarmuus. Pelkäämme tulevamme hylätyiksi ja siksi peitämme osan itsestämme. Emme uskalla olla haavoittuvaisia. Uskon, että tähän moni muukin voi samaistua, vaikkei pelkoaan olisi niin äärimmäisiin typeryyksiin asti vienyt kuin mitä itse tein.
Jumala ei kuitenkaan koskaan nosta kättään meitä vastaan eikä torju meitä luotaan. Siihen me saamme aina luottaa. Meidän omat suorituksemme eivät Jumalan rakkautta paranna (miten parannat täydellisyyttä?), eivätkä meidän heikkoutemme ja epäonnistumisemme sitä vähennä (Jeesuksen Kristuksen vuoksi). Meitä ei mikään - ikinä - voi Jumalan rakkaudesta erottaa. Se on meille luvattu.
Tuo lupaus on kristinuskon ydin, ja lempiraamatunkohtani kuuluukin Paavalin kertomana seuraavasti:
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
Room. 8:38-39
Olin jossain vaiheessa elämääni vakuuttunut siitä, että tunteet ovat pahasta. En halunnut särkyä, joten rakensin korkean muurin ympärilleni. Lopputulos? Menetin lähes kaikki ystäväni, olin jatkuvasti täysin onneton, eksyin seurakunnasta ja epäusko valtasi minut. Lopputulos oli siis aika kaukana alkuperäisestä tavoitteestani olla särkymättä ja olla onnellinen.
Voisin mässäillä pidempäänkin ajatuksilla, jotka pyörivät päässäni päivittäin tuon kamalan ja niin kovin opettavaisen vuoden aikana. Riittänee kuitenkin sanoa, että sosiaalisten kontaktien katoaminen johtui suurimmaksi osaksi täysin olemattomasta empatiakyvystäni. "Läpäisin" jokaisen netissä olevan psykopaattitestin - ja olin siitä äärimmäisen ylpeä. Tunteettomuuteni teki minut vahvaksi, voittamattomaksi; ihmiseksi, joka ei voi lannistua, koska ei vain välitä elämästään tai sen vastoinkäymisistä.
Niin ainakin luulin. Totuus on hieman toista. Kun sitten viimein tuo aika elämässäni tuli päätökseen Jumalan johdatuksen myötä, huomasin, kuinka onneton ja sisältä kuollut olin ollut. Jouduin vaikeuksien kautta opettelemaan uudestaan tuntemisen. Yhtäkkiä itkin, nauroin, välitin, huusin, toivoin, petyin, vihasin ja rakastin tolkuttomasti. Pääni oli aivan sekaisin tunteista.
Elämässäni tapahtunut muutos näin puolen vuoden aikana on ollut valtava. Yritän jatkuvasti ylläpitää sitä puolta itsestäni, jonka viimein olen löytänyt, ja olla palaamatta vanhoihin tapoihin. Olen puolen vuoden sisällä kokenut niin voimakkaita tunteita, etten olisi voinut sellaisia aiemmin kuvitellakaan. Minuun on myös sattunut enemmän kuin koskaan ennen.
Onko kaikki ollut sen arvoista? Mielestäni kysymys ei vaadi hetkenkään harkintaa. Yhtäkään hetkeä, surua, turhautumista, itkua tai pettymystä en vaihtaisi pois. Niiden vastapainoksi olen saanut elämän täynnä iloa, toivoa, rakkautta, naurua, seesteistä onnellisuutta ja hyväksyntää.
Ongelmani johtuivat siitä, että olen koko ikäni arvostanut vahvoja ihmisiä - käytännöllisiä, älykkäitä, objektiivisia, tasapainoisia ja rationaalisia. Ja ehkä vaikein paikka minulle on ollut myöntää, että minä en ole vahva. En kestä kaikkea yksin, ja kaikesta teeskentelystäni huolimatta empatiakykyni on kyllä olemassa. Minä en olekaan tunnekuollut robotti, joka kestää kaiken ja nauraa vastoinkäymisille. Minä olen paljon enemmän.
Minä olen Jumalan lapsi, ja sellaisena minun ei ikinä tarvitse hävetä heikkouttani. Minä olen Jumalan lapsi, ja sen vuoksi olen aina rakastettu sellaisena kuin olen. Minä olen Jumalan lapsi, ja siksi saan aidosti ja oikeasti elää.
Sinä olet myös Jumalan lapsi.
Tiedän, että kohderyhmä tälle tekstille on pieni ellei olematon. En tunne henkilökohtaisesti ketään, joka olisi tehnyt näin kovasti työtä omien tunteidensa ja heikkouksiensa piilottamiseksi. Ainakaan en ole sellaisen henkilön kanssa koskaan jutellut asiasta. Silti tiedän, että Jumalan rakkautta tarvitsevat on huomattavasti suurempi kohderyhmä.
Jos ajattelemme Jumalan rakkauden olevan ihmisrakkauden kaltaista, siihen liittyy aina pieni epävarmuus. Pelkäämme tulevamme hylätyiksi ja siksi peitämme osan itsestämme. Emme uskalla olla haavoittuvaisia. Uskon, että tähän moni muukin voi samaistua, vaikkei pelkoaan olisi niin äärimmäisiin typeryyksiin asti vienyt kuin mitä itse tein.
Jumala ei kuitenkaan koskaan nosta kättään meitä vastaan eikä torju meitä luotaan. Siihen me saamme aina luottaa. Meidän omat suorituksemme eivät Jumalan rakkautta paranna (miten parannat täydellisyyttä?), eivätkä meidän heikkoutemme ja epäonnistumisemme sitä vähennä (Jeesuksen Kristuksen vuoksi). Meitä ei mikään - ikinä - voi Jumalan rakkaudesta erottaa. Se on meille luvattu.
Tuo lupaus on kristinuskon ydin, ja lempiraamatunkohtani kuuluukin Paavalin kertomana seuraavasti:
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
Room. 8:38-39
torstai 10. tammikuuta 2013
Arjen harmautta, koulun kiirettä
Uudenvuodenlupaukseeni sisältyi blogin pitäminen. Ja Jumalan ylistäminen. Ja uskonelämän hoitaminen. Ja pilvilinnoissa majailu.
Mitään näistä en aio lopettaa, siitä ei ole pelkoa (tai toivoa blogin suhteen). Ensimmäisten 10 päivän jälkeen alkaa kuitenkin arki painaa päälle koko voimallaan ja ihmissuhdekiemurat vievät loputkin mehut. Jumala jää taustalle, ilta- ja aamurukouksiin, vaikka jos vain katsoisin, näkisin Hänet kulkemassa vierelläni koko päivän ajan. Ruotsin kielen sanakokeessa Jeesus istuu vieressä, ruokavälitunnilla Jumala haluaa lounastaa kanssani.
Tiedän, että en ole ainoa. Varsinkin abiturienttien joukosta löytyy tänäkin keväänä runsaasti stressin alla pinnisteleviä yksilöitä ja koulusta pois haluavia oppilaita. Lukeudun kumpaankin ryhmään, ja se on ollut hieman ongelmallista viime päivinä. Lomalla on helppoa keskittyä Jumalaan ja tutkiskella Raamattua. Koulun alkaessa kaikkialta kehotetaan kuitenkin keskittymään ruotsin YO-vihkoon, fysiikan tenttipakettiin, tulevaan biologiakilpailuun tai äidinkielen tekstitaitokokeeseen.
Me elämme maailmassa, mutta samalla katsomme sen taakse, aikaan, jolloin kukaan ei enää tenttaa meiltä epäsäännöllisiä verbejä (ellei se jonkun mielestä ole paratiisissa keskeistä). Maailmallisessa elämässä ei kuitenkaan ole mitään väärää - siis tulevaisuudensuunnitelmissa, koulunkäynnissä ja muussa päivittäisessä ei-uskonnollisessa pohdiskelussa. Olisi kuitenkin kristitylle hyvin tärkeää, että osaisimme priorisoida.
Jeesus on tie, totuus ja elämä. Fokus pitäisi siis olla Hänessä. Ja tämä on taas niitä "helpommin sanottu kuin tehty" -asioita. Lohduttaudun sillä, että Jumala on luvannut antaa meille anteeksi kaikki syntimme, myös priorisointitaitojemme puutteen. Armossa on jokaisen kristityn elämän punainen lanka, ainainen turva ja lohdutus.
Mitään näistä en aio lopettaa, siitä ei ole pelkoa (tai toivoa blogin suhteen). Ensimmäisten 10 päivän jälkeen alkaa kuitenkin arki painaa päälle koko voimallaan ja ihmissuhdekiemurat vievät loputkin mehut. Jumala jää taustalle, ilta- ja aamurukouksiin, vaikka jos vain katsoisin, näkisin Hänet kulkemassa vierelläni koko päivän ajan. Ruotsin kielen sanakokeessa Jeesus istuu vieressä, ruokavälitunnilla Jumala haluaa lounastaa kanssani.
Tiedän, että en ole ainoa. Varsinkin abiturienttien joukosta löytyy tänäkin keväänä runsaasti stressin alla pinnisteleviä yksilöitä ja koulusta pois haluavia oppilaita. Lukeudun kumpaankin ryhmään, ja se on ollut hieman ongelmallista viime päivinä. Lomalla on helppoa keskittyä Jumalaan ja tutkiskella Raamattua. Koulun alkaessa kaikkialta kehotetaan kuitenkin keskittymään ruotsin YO-vihkoon, fysiikan tenttipakettiin, tulevaan biologiakilpailuun tai äidinkielen tekstitaitokokeeseen.
Me elämme maailmassa, mutta samalla katsomme sen taakse, aikaan, jolloin kukaan ei enää tenttaa meiltä epäsäännöllisiä verbejä (ellei se jonkun mielestä ole paratiisissa keskeistä). Maailmallisessa elämässä ei kuitenkaan ole mitään väärää - siis tulevaisuudensuunnitelmissa, koulunkäynnissä ja muussa päivittäisessä ei-uskonnollisessa pohdiskelussa. Olisi kuitenkin kristitylle hyvin tärkeää, että osaisimme priorisoida.
Jeesus on tie, totuus ja elämä. Fokus pitäisi siis olla Hänessä. Ja tämä on taas niitä "helpommin sanottu kuin tehty" -asioita. Lohduttaudun sillä, että Jumala on luvannut antaa meille anteeksi kaikki syntimme, myös priorisointitaitojemme puutteen. Armossa on jokaisen kristityn elämän punainen lanka, ainainen turva ja lohdutus.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Hyvässä seurassa
Ihmistä ei ole luotu vaeltamaan yksin. Jokainen psykologiaa lukenut tietää, että sosiaalinen hyvinvointi on meistä jokaiselle tärkeää. Se tarkoittaa perhettä, sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. Omassa elämässäni suurin rikkaus on juuri perheeni, johon lasken kuuluvaksi myös ystäväpiirini. Samoin kuin meillä on siskoja ja veljiä biologisessa mielessä, alan yhä enemmän ymmärtää ajatusta, että kristityt ovat todella yhtä perhettä - siis siskoja ja veljiä Kristuksessa.
Seurakuntayhteys on parasta, mitä elämässäni on tapahtunut viime vuonna. Olen sitä kautta löytänyt valtavasti uusia kavereita, joiden kanssa on yhteistä puhuttavaa ja aina hauskaa. Näiden ystävien kanssa on turvallista olla ja jutella, koska tiedän, että elämämme rakentuu samalle pohjalle. Yhteys myös vahvistaa omaa uskoani jatkuvasti.
Kristityn ei kuitenkaan tulisi luokitella ystäviään uskoviin ja ei-uskoviin. En minäkään halua niin tehdä. Varsinkaan ystävien paremmuusjärjestykseen asettaminen ei ole kristitylle hyväksi. Korostan tätä tässä vaiheessa erityisesti, koska loppuosa tekstistä kertoo seurakuntayhteydestä. En millään tavalla vähättele tai leimaa toisen luokan kansalaisiksi niitä, jotka eivät ole uskossa. Mielestäni on kyseenalaista ja hieman typerää valikoida ystäviään uskonnon perusteella. Kaikki ystävät ovat suunnatonta rikkautta. Usein käy niinkin, että juuri ne eri uskossa olevat tai ateistiset ystävät osaavat kysyä ne vaikeimmat maailmankatsomukselliset kysymykset, ja heidän kanssaan syntyy todella hyviä keskusteluja. En halua koskaan väittää itseäni muita paremmaksi vain uskoni perusteella.
Kun olen tämän saanut selväksi, voin jatkaa aiheesta seurakuntayhteys ja sen ihanuus. Ystävissä erilaisuus on hyvä ominaisuus, ja sen takia ei kannata valikoida heitä uskonnon tai ajatusmaailman perusteella. Ne kristityt ystävät ymmärtävät kuitenkin joitain tiettyjä asioita helpommin, koska asiat ovat myös heille omakohtaisia. Seurakuntayhteys on ehdottomasti tavoittelemisen arvoista - mutta seurakunnissakin on eroja.
Löydät oman paikkasi. Se ei ehkä ole ensimmäisessä seurakunnassa, johon tutustut. Eikä toisessa tai kolmannessa. Mutta Jumala tietää (kaikista parhaiten juuri Hän), että me tarvitsemme ympärillemme toisia uskovaisia auttamaan, neuvomaan ja tukemaan. Siksi ennen myötä yhteys kyllä löytyy. Sitäpaitsi kukaan ei pakota meitä tyytymään vain yhteen seurakuntaan - esimerkiksi eri kristinuskon suuntausten seurakunnissa käyminen on varmasti rikastuttava kokemus.
Seurakunta voi löytyä myös netistä. Löysin samanaikaisesti seurakuntayhteyden kotiseurakunnastani ja Facebookista viime syksynä, kun liityin Uskovaiset nuoret -ryhmään. Tärkeintä seurakunnassa olisi saada vertaistukea, rukousapua ja Raamatun mukaista hengellistä ravintoa. Usein mukana tulee ikäänkuin kylkiäisinä upeita ystäviä ja kokemuksia. Jumala muistaa kyllä, että tarvitsemme maallisiakin asioita: ruokaa, juomaa, suojaa ja läheisyyttä.
Ota seurakunnasta kaikki ilo irti! Jos et ole vielä löytänyt yhteyttä, rukoile sitä. Mutta meidän kristittyjen ei tarvitse olla toisiamme fyysisesti lähellä ollaksemme toisillemme veljiä ja sisaria - internetseurakunta ei ole sen huonompi kuin konkreettinen seurakunta. Mene sen mukaan, miltä itsestäsi tuntuu. Kannattaa kuitenkin aina muistaa se, että samoin kuin biologisten veljien ja siskojen kanssa tulee joskus tapeltua, myös uskovien kesken voi syntyä nahistelua ja väittelyä. Sellaisissa tilanteissa (mitä valitettavan usein seurakunnissa tiedän tapahtuneen) voi vain rukoilla Jumalaa ja hyväksyä sen, että me olemme kaikki ihmisiä ja teemme siksi virheitä.
Toivon oikeasti, että jokainen voisi löytää oman paikkansa myös tämän suuren sisarusjoukon keskeltä. Jumalan siunausta!
Seurakuntayhteys on parasta, mitä elämässäni on tapahtunut viime vuonna. Olen sitä kautta löytänyt valtavasti uusia kavereita, joiden kanssa on yhteistä puhuttavaa ja aina hauskaa. Näiden ystävien kanssa on turvallista olla ja jutella, koska tiedän, että elämämme rakentuu samalle pohjalle. Yhteys myös vahvistaa omaa uskoani jatkuvasti.
Kristityn ei kuitenkaan tulisi luokitella ystäviään uskoviin ja ei-uskoviin. En minäkään halua niin tehdä. Varsinkaan ystävien paremmuusjärjestykseen asettaminen ei ole kristitylle hyväksi. Korostan tätä tässä vaiheessa erityisesti, koska loppuosa tekstistä kertoo seurakuntayhteydestä. En millään tavalla vähättele tai leimaa toisen luokan kansalaisiksi niitä, jotka eivät ole uskossa. Mielestäni on kyseenalaista ja hieman typerää valikoida ystäviään uskonnon perusteella. Kaikki ystävät ovat suunnatonta rikkautta. Usein käy niinkin, että juuri ne eri uskossa olevat tai ateistiset ystävät osaavat kysyä ne vaikeimmat maailmankatsomukselliset kysymykset, ja heidän kanssaan syntyy todella hyviä keskusteluja. En halua koskaan väittää itseäni muita paremmaksi vain uskoni perusteella.
Kun olen tämän saanut selväksi, voin jatkaa aiheesta seurakuntayhteys ja sen ihanuus. Ystävissä erilaisuus on hyvä ominaisuus, ja sen takia ei kannata valikoida heitä uskonnon tai ajatusmaailman perusteella. Ne kristityt ystävät ymmärtävät kuitenkin joitain tiettyjä asioita helpommin, koska asiat ovat myös heille omakohtaisia. Seurakuntayhteys on ehdottomasti tavoittelemisen arvoista - mutta seurakunnissakin on eroja.
Löydät oman paikkasi. Se ei ehkä ole ensimmäisessä seurakunnassa, johon tutustut. Eikä toisessa tai kolmannessa. Mutta Jumala tietää (kaikista parhaiten juuri Hän), että me tarvitsemme ympärillemme toisia uskovaisia auttamaan, neuvomaan ja tukemaan. Siksi ennen myötä yhteys kyllä löytyy. Sitäpaitsi kukaan ei pakota meitä tyytymään vain yhteen seurakuntaan - esimerkiksi eri kristinuskon suuntausten seurakunnissa käyminen on varmasti rikastuttava kokemus.
Seurakunta voi löytyä myös netistä. Löysin samanaikaisesti seurakuntayhteyden kotiseurakunnastani ja Facebookista viime syksynä, kun liityin Uskovaiset nuoret -ryhmään. Tärkeintä seurakunnassa olisi saada vertaistukea, rukousapua ja Raamatun mukaista hengellistä ravintoa. Usein mukana tulee ikäänkuin kylkiäisinä upeita ystäviä ja kokemuksia. Jumala muistaa kyllä, että tarvitsemme maallisiakin asioita: ruokaa, juomaa, suojaa ja läheisyyttä.
Ota seurakunnasta kaikki ilo irti! Jos et ole vielä löytänyt yhteyttä, rukoile sitä. Mutta meidän kristittyjen ei tarvitse olla toisiamme fyysisesti lähellä ollaksemme toisillemme veljiä ja sisaria - internetseurakunta ei ole sen huonompi kuin konkreettinen seurakunta. Mene sen mukaan, miltä itsestäsi tuntuu. Kannattaa kuitenkin aina muistaa se, että samoin kuin biologisten veljien ja siskojen kanssa tulee joskus tapeltua, myös uskovien kesken voi syntyä nahistelua ja väittelyä. Sellaisissa tilanteissa (mitä valitettavan usein seurakunnissa tiedän tapahtuneen) voi vain rukoilla Jumalaa ja hyväksyä sen, että me olemme kaikki ihmisiä ja teemme siksi virheitä.
Toivon oikeasti, että jokainen voisi löytää oman paikkansa myös tämän suuren sisarusjoukon keskeltä. Jumalan siunausta!
torstai 3. tammikuuta 2013
Homo homini lupus
Otsikon latinankielinen sananparsi tarkoittaa sitä, että ihminen on ihmiselle susi. Ja toden totta: me päivittäin rikomme toisiamme vastaan, ajattelemme omaa etuamme tai jopa iloitsemme toisten vahingoista. Se on osoituksena puutteellisuudestamme ja erostamme Jumalasta. Vaikka meidät on luotu Jumalan kuviksi, kuva on jossain vaiheessa särkynyt - silloin, kun käärme tarjosi meille hedelmää ja suostuimme.
"Hyvä ihminen" on jo itsessään ristiriitainen käsite. Se koostuu kahdesta täysin päinvastaista tarkoittavasta sanasta, samalla tavalla kuin "älyttömän viisas" tai "jäätävän kuuma". Se on oksymoroni eli oikeastaan sanonta, jossa ei ole mitään järkeä. Silti minäkin puhun usein hyvistä ihmisistä, ikään kuin meidät voisi luokitella ryhmiin omien tekojemme perusteella. On kristitylle äärimmäisen tärkeää tiedostaa, että Taivaaseen ei päästä omilla ansioilla. On tärkeää tiedostaa, etten minä etkä sinäkään ole hyvä ihminen.
Kun puhun hyvistä ihmisistä, tarkoitan ihmisiä, jotka pyrkivät hyvään. Pahoja olemme kaikki, sen sanelee syntiinlankeemus, mutta meissä elää myös se hyvä, mitä olemme Jumalalta saaneet. Varsinkin kristittyinä voimme yrittää levittää sitä hyvää mahdollisimman suurelle alueelle ympärillemme. Kunnia kuuluu kuitekin Jumalalle - ei meille.
Ihmissuhteista puhutaan paljon Raamatussa, etenkin Sananlaskujen kirjassa. Siellä viisas Salomo kertoo, miten meidän tulisi kohdella lähimmäisiämme. Myös viisaista viisain Jeesus antaa ohjeita ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Raamatussa ei ole näitä ohjeita turhaan: Mooseksen saamille kymmenelle käskylle on tarvetta, samoin Paavalin opetuksille rakkaudesta.
Jumala antaa meille Pyhän Hengen avulla erilaisia lahjoja. Tällaisia lahjoja ovat Raamatun mukaan "rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensä hillitseminen" (Gal. 5:22). Miettikääpä jokaista näistä yksitellen ja vastatkaa sitten, mistä näistä EI olisi hyötyä arkipäiväisissä ihmissuhteissanne?
Kerron vielä joskus, mitä minulle on juuri päättyneen vuoden aikana tapahtunut ja miksi nämä pohdinnat ovat erityisen lähellä sydäntäni. Nyt kuitenkin päätän pohdintoni seuraavaan ajatukseen:
Jumala haluaa meille pelkkää hyvää. Eikä se tarkoita vain vahvempaa uskoa Kristukseen ja iankaikkisen elämän autuuksia, vaan kaikkea hyvää täällä maan päällä. Jumalan ohjeita noudattamalla ihmissuhteemme kukoistavat tavalla, jota emme osaisi arvatakaan. Itse olen havainnut tämän todeksi puolen vuoden aikana. Me emme kuitenkaan itse aina osaa olla kärsivällisiä, rakastavia, hyviä tai uskollisia - mikä siis avuksi? Tuskin yllättää, että vastaus löytyy Jumalalta.
Rukoilkaa Jumalalta kaikkea Paavalin galatalaiskirjeessä mainitsemaa, ja väitän, että:
1. Rukoukseenne annetaan vastaus Jumalan tahdon mukaan
2. Elämänne voi muuttua.
Jumala siunatkoon sinua!
"Hyvä ihminen" on jo itsessään ristiriitainen käsite. Se koostuu kahdesta täysin päinvastaista tarkoittavasta sanasta, samalla tavalla kuin "älyttömän viisas" tai "jäätävän kuuma". Se on oksymoroni eli oikeastaan sanonta, jossa ei ole mitään järkeä. Silti minäkin puhun usein hyvistä ihmisistä, ikään kuin meidät voisi luokitella ryhmiin omien tekojemme perusteella. On kristitylle äärimmäisen tärkeää tiedostaa, että Taivaaseen ei päästä omilla ansioilla. On tärkeää tiedostaa, etten minä etkä sinäkään ole hyvä ihminen.
Kun puhun hyvistä ihmisistä, tarkoitan ihmisiä, jotka pyrkivät hyvään. Pahoja olemme kaikki, sen sanelee syntiinlankeemus, mutta meissä elää myös se hyvä, mitä olemme Jumalalta saaneet. Varsinkin kristittyinä voimme yrittää levittää sitä hyvää mahdollisimman suurelle alueelle ympärillemme. Kunnia kuuluu kuitekin Jumalalle - ei meille.
Ihmissuhteista puhutaan paljon Raamatussa, etenkin Sananlaskujen kirjassa. Siellä viisas Salomo kertoo, miten meidän tulisi kohdella lähimmäisiämme. Myös viisaista viisain Jeesus antaa ohjeita ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Raamatussa ei ole näitä ohjeita turhaan: Mooseksen saamille kymmenelle käskylle on tarvetta, samoin Paavalin opetuksille rakkaudesta.
Jumala antaa meille Pyhän Hengen avulla erilaisia lahjoja. Tällaisia lahjoja ovat Raamatun mukaan "rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensä hillitseminen" (Gal. 5:22). Miettikääpä jokaista näistä yksitellen ja vastatkaa sitten, mistä näistä EI olisi hyötyä arkipäiväisissä ihmissuhteissanne?
Kerron vielä joskus, mitä minulle on juuri päättyneen vuoden aikana tapahtunut ja miksi nämä pohdinnat ovat erityisen lähellä sydäntäni. Nyt kuitenkin päätän pohdintoni seuraavaan ajatukseen:
Jumala haluaa meille pelkkää hyvää. Eikä se tarkoita vain vahvempaa uskoa Kristukseen ja iankaikkisen elämän autuuksia, vaan kaikkea hyvää täällä maan päällä. Jumalan ohjeita noudattamalla ihmissuhteemme kukoistavat tavalla, jota emme osaisi arvatakaan. Itse olen havainnut tämän todeksi puolen vuoden aikana. Me emme kuitenkaan itse aina osaa olla kärsivällisiä, rakastavia, hyviä tai uskollisia - mikä siis avuksi? Tuskin yllättää, että vastaus löytyy Jumalalta.
Rukoilkaa Jumalalta kaikkea Paavalin galatalaiskirjeessä mainitsemaa, ja väitän, että:
1. Rukoukseenne annetaan vastaus Jumalan tahdon mukaan
2. Elämänne voi muuttua.
Jumala siunatkoon sinua!
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Oivallus uskosta
On mahtavaa, miten paljon yksi hyvin nukuttu yö voi selvittää ajatuksia. Eilen illalla pohdin tännekin uskon luonnetta ja määritelmää. Tänä aamuna sain oivalluksen asiaan liittyen. Myönnettäköön, että minulla on myös oma lehmä ojassa - eräs ystäväni miettii kovasti uskonasioita, ja haluaisin auttaa häntä siinä. Ensin minun kuitenkin tulisi ymmärtää, mitä tapahtuu, kun ihminen tulee uskoon.
Olen itse aina ollut uskossa. Minut on kasvatettu siihen, enkä ole oikeastaan koskaan kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa. Elävä usko on kuitenkin eri asia kuin vain kasvatuksellinen usko, ja sen olen löytänyt - ja hukannut - ja taas löytänyt viime syksynä. Uskoontulokokemusta en siis ole koskaan saanut, koska olen aina ollut uskossa. Usko on elänyt sisälläni, vaikka sen vahvuus onkin vaihdellut.
En siis voi tietää, miltä uskoon tuleminen tuntuu. Ystäväni puhuu siitä, kuinka häntä häiritsee ihmisten tapa sanoa, että "uskoon tuleminen oli elämäni paras päätös". Hänen mielestään kyseessä ei ole päätös. Eikä oikeastaan minunkaan. Usko on Jumalan lahja, siihen eivät omat teot tai päätökset riitä.
Miten siis voi tulla uskoon? Mieleeni tänä aamuna nousi erään laulun säkeistö. Laulu Tänään häneen uskon löytyy aika monesta seurakunnan veisukirjasta.
"Uskoa ei synny omin voimin
Ilmaiseksi anova sen saa
Sitä ansaita ei töin ja toimin
Jumala sen meille lahjoittaa, lahjoittaa"
Usko ei ole minusta eikä sinusta lähtöisin. Jos me itse voisimme itsemme pelastaa, emme tarvitsisi Jumalaa. Usko on lahja Jumalalta, jonka jokainen anova saa.
Miten joku siis voi tulla uskoon? Voiko ihminen tavoitella uskoa? Minä uskon, että voi - ja se on jopa toivottavaa. Jumala antaa anovalle uskon -- ja siinäpä se, ANOVALLE. Uskoa tulee rukoilla ja pyytää Jumalalta, ja silloin Jumala sen antaa.
Katsoin pari päivää sitten hyvän elokuvan nimeltään Facing the Giants (katsokaa ihmeessä!). Tämä ei edes ollut leffassa tärkeä kohtaus, mutta eräs vertaus pysäytti. Oli kaksi miestä, jotka rukoilivat pelloilleen sadetta. Heistä vain toinen valmisteli peltonsa sateen varalle - toinen jätti kaiken tarpeellisen tekemättä. Ymmärrätte ehkä, mitä tässä haetaan. Kumpi miehistä toimi viisaammin?
Jos rukoilet uskoa, Jumala antaa sen sinulle. Oikeastaan luulen, että vahvemman uskon rukoileminen on Jumalalle kaikista rukouksista mieluisin. Eikä Jumalaa tarvitse epäillä - Jumala vastaa rukouksiin, niin Hän on luvannut. Jokainen voi siis rohkeasti rukoilla uskoa ja luottaa siihen, että sitä kyllä annetaan. Ystäväni on kertonut, kuinka häntä pelottaa rukoilla - mitä jos rukouksiin ei vastata? Silloinhan hänen uskonsa pikemminkin kärsisi. Vastaus on kuitenkin yksinkertainen (ja silti kovin vaikea, tajusin sen vasta tänä aamuna): Pelko on turhaa, koska Jumala vastaa rukouksiin. Niin yksinkertaista ja silti uskomatonta se on. Jumala pitää sanansa ja antaa meille sen, mitä vilpittömästi pyydämme.
Sillä välin, kun odotamme vastausta rukoukseen (Jumala tietää sopivan ajan ja paikan), voimme valita, kumpaa esittämäni vertauksen kahdesta miehestä edustamme. Varaudummeko sateeseen vai epäilemmekö niin paljon, että jätämme kaiken tekemättä? Epäilevän pelto on täysin valmistautumaton sateeseen, ja kun se kuitenkin tulee (koska Jumala on luvannut sen tulevan), se aiheuttaa hänelle ongelmia.
Mitä uskoon valmistautuminen tarkoittaa? En tiedä. Se on yksilöllistä. Jokaiselle yhteinen valmistautumistapa on kuitenkin Raamatun lukeminen, Jumalan tuntemaan oppiminen. Yksilöllisiä asioita ei voi tietää kukaan muu kuin ihminen itse ja Jumala. Jokaisella meistä on jokin tai joitakin ominaisuuksia, muistoja tai tapoja, jotka ovat meidän ja Jumalan välissä. Itselläni suurin este on oma ylpeyteni ja haluni pärjätä omin voimin, jollakulla toisella se saattaa päinvastoin olla oman syntisyyden vahva kokeminen ja riittämättömyyden tunne.
Uskoon tulemiseen vaaditaan siis rukousta, Raamattua ja raivausta. Raivauksella tarkoitan niiden asioiden pohtimista, jotka ovat omassa elämässä kristinuskon vastaisia. Rukous on kuitenkin kaikista näistä tärkein - usko on lahja, jonka saamme, kun vain pyydämme.
Sanoin aiemmin, että uskoon tuleminen ei ole päätös. Olen edelleen samaa mieltä, se on lahja. Mutta lahjan saamiseksi meidän on tehtävä muutama päätös:
1. Päätös rukoilla uskoa.
2. Päätös luottaa siihen, että saamme uskon.
3. Päätös valmistella peltomme sateen varalle.
Me voimme tehdä valmistelut, mutta Jumala suo lopputuloksen.
Sain tämän oivalluksen tänä aamuna. Koen vahvasti, että oivalluksella oli tarkoitus, ja että se ei ollut minusta lähtöisin. Tällaisista asioista en kuitenkaan koskaan voi olla varma. Jos koet tekstin olevan Jumalan mielen mukaista ja Raamatun pohjalta oikeaa, saat siitä toivottavasti irti jotain. Jos teksti kuulostaa ristiriitaiselta Raamatun kanssa, jätä se omaan arvoonsa.
Toivottavasti tämä teksti auttaisi muita minun kanssani samassa tilanteessa olevia (haluaisitte auttaa ystävää, joka haluaa uskoa) tai ystäväni kanssa samassa tilanteessa olevia. Uskoon tulemisessa voi nimittäin myös toinen kristitty auttaa, kuten kertoo Paavali kirjeessään korinttilaisille.
"Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus."
1. Kor. 3:5-9
Siunattua päivää!
Olen itse aina ollut uskossa. Minut on kasvatettu siihen, enkä ole oikeastaan koskaan kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa. Elävä usko on kuitenkin eri asia kuin vain kasvatuksellinen usko, ja sen olen löytänyt - ja hukannut - ja taas löytänyt viime syksynä. Uskoontulokokemusta en siis ole koskaan saanut, koska olen aina ollut uskossa. Usko on elänyt sisälläni, vaikka sen vahvuus onkin vaihdellut.
En siis voi tietää, miltä uskoon tuleminen tuntuu. Ystäväni puhuu siitä, kuinka häntä häiritsee ihmisten tapa sanoa, että "uskoon tuleminen oli elämäni paras päätös". Hänen mielestään kyseessä ei ole päätös. Eikä oikeastaan minunkaan. Usko on Jumalan lahja, siihen eivät omat teot tai päätökset riitä.
Miten siis voi tulla uskoon? Mieleeni tänä aamuna nousi erään laulun säkeistö. Laulu Tänään häneen uskon löytyy aika monesta seurakunnan veisukirjasta.
"Uskoa ei synny omin voimin
Ilmaiseksi anova sen saa
Sitä ansaita ei töin ja toimin
Jumala sen meille lahjoittaa, lahjoittaa"
Usko ei ole minusta eikä sinusta lähtöisin. Jos me itse voisimme itsemme pelastaa, emme tarvitsisi Jumalaa. Usko on lahja Jumalalta, jonka jokainen anova saa.
Miten joku siis voi tulla uskoon? Voiko ihminen tavoitella uskoa? Minä uskon, että voi - ja se on jopa toivottavaa. Jumala antaa anovalle uskon -- ja siinäpä se, ANOVALLE. Uskoa tulee rukoilla ja pyytää Jumalalta, ja silloin Jumala sen antaa.
Katsoin pari päivää sitten hyvän elokuvan nimeltään Facing the Giants (katsokaa ihmeessä!). Tämä ei edes ollut leffassa tärkeä kohtaus, mutta eräs vertaus pysäytti. Oli kaksi miestä, jotka rukoilivat pelloilleen sadetta. Heistä vain toinen valmisteli peltonsa sateen varalle - toinen jätti kaiken tarpeellisen tekemättä. Ymmärrätte ehkä, mitä tässä haetaan. Kumpi miehistä toimi viisaammin?
Jos rukoilet uskoa, Jumala antaa sen sinulle. Oikeastaan luulen, että vahvemman uskon rukoileminen on Jumalalle kaikista rukouksista mieluisin. Eikä Jumalaa tarvitse epäillä - Jumala vastaa rukouksiin, niin Hän on luvannut. Jokainen voi siis rohkeasti rukoilla uskoa ja luottaa siihen, että sitä kyllä annetaan. Ystäväni on kertonut, kuinka häntä pelottaa rukoilla - mitä jos rukouksiin ei vastata? Silloinhan hänen uskonsa pikemminkin kärsisi. Vastaus on kuitenkin yksinkertainen (ja silti kovin vaikea, tajusin sen vasta tänä aamuna): Pelko on turhaa, koska Jumala vastaa rukouksiin. Niin yksinkertaista ja silti uskomatonta se on. Jumala pitää sanansa ja antaa meille sen, mitä vilpittömästi pyydämme.
Sillä välin, kun odotamme vastausta rukoukseen (Jumala tietää sopivan ajan ja paikan), voimme valita, kumpaa esittämäni vertauksen kahdesta miehestä edustamme. Varaudummeko sateeseen vai epäilemmekö niin paljon, että jätämme kaiken tekemättä? Epäilevän pelto on täysin valmistautumaton sateeseen, ja kun se kuitenkin tulee (koska Jumala on luvannut sen tulevan), se aiheuttaa hänelle ongelmia.
Mitä uskoon valmistautuminen tarkoittaa? En tiedä. Se on yksilöllistä. Jokaiselle yhteinen valmistautumistapa on kuitenkin Raamatun lukeminen, Jumalan tuntemaan oppiminen. Yksilöllisiä asioita ei voi tietää kukaan muu kuin ihminen itse ja Jumala. Jokaisella meistä on jokin tai joitakin ominaisuuksia, muistoja tai tapoja, jotka ovat meidän ja Jumalan välissä. Itselläni suurin este on oma ylpeyteni ja haluni pärjätä omin voimin, jollakulla toisella se saattaa päinvastoin olla oman syntisyyden vahva kokeminen ja riittämättömyyden tunne.
Uskoon tulemiseen vaaditaan siis rukousta, Raamattua ja raivausta. Raivauksella tarkoitan niiden asioiden pohtimista, jotka ovat omassa elämässä kristinuskon vastaisia. Rukous on kuitenkin kaikista näistä tärkein - usko on lahja, jonka saamme, kun vain pyydämme.
Sanoin aiemmin, että uskoon tuleminen ei ole päätös. Olen edelleen samaa mieltä, se on lahja. Mutta lahjan saamiseksi meidän on tehtävä muutama päätös:
1. Päätös rukoilla uskoa.
2. Päätös luottaa siihen, että saamme uskon.
3. Päätös valmistella peltomme sateen varalle.
Me voimme tehdä valmistelut, mutta Jumala suo lopputuloksen.
Sain tämän oivalluksen tänä aamuna. Koen vahvasti, että oivalluksella oli tarkoitus, ja että se ei ollut minusta lähtöisin. Tällaisista asioista en kuitenkaan koskaan voi olla varma. Jos koet tekstin olevan Jumalan mielen mukaista ja Raamatun pohjalta oikeaa, saat siitä toivottavasti irti jotain. Jos teksti kuulostaa ristiriitaiselta Raamatun kanssa, jätä se omaan arvoonsa.
Toivottavasti tämä teksti auttaisi muita minun kanssani samassa tilanteessa olevia (haluaisitte auttaa ystävää, joka haluaa uskoa) tai ystäväni kanssa samassa tilanteessa olevia. Uskoon tulemisessa voi nimittäin myös toinen kristitty auttaa, kuten kertoo Paavali kirjeessään korinttilaisille.
"Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus."
1. Kor. 3:5-9
Siunattua päivää!
tiistai 1. tammikuuta 2013
Usko on uskon asia
Olen aina ollut luonteeltani varsin tieteellinen ihminen. Lähinnä tarkoitan sitä, että luonnontieteet kiinnostavat ja olen oppinut empiristiseen ajatteluun ja tiedonhankkimismenetelmiin. Luen lukiossa biologiaa, fysiikkaa ja kemiaa, ja pärjään niissä paremmin kuin vaikkapa psykologiassa. Tiede on objektiivista: se ei riipu tarkastelijasta (HC-hiukkasfysiikkaa lukuunottamatta) ja se on varmaa ja yleispätevää. Jos ei mennä maailmankaikkeuden teorioihin - silloin liikutaan jo vähän eri alueella - tiede on yksinkertaista ja helppotajuista. Tiede perustuu kokeellisesti saatavaan tietoon.
Ehkäpä juuri siksi usko onkin niin vaikea käsite määritellä. Usko ei perustu tietoon, se perustuu uskoon. Nettiväittelyissä evoluutiosta kovin moni ateisti ei todennäköisesti käänny kristityksi. Usko syntyy kuulemisesta, ja kuulemisen synnyttää Jumalan sana. Uskoa voi yrittää rationalisoida ja Jumalan olemassaoloa perustella maallisesti, mutta koskaan nämä perustelut eivät ole riittäviä. Ja se täytyy vain hyväksyä.
Omituista kirjoittaa aiheesta, josta en todellakaan ole vielä itse päässyt selvyyteen. Toiveenani olisi, että joskus saisin selville uskon syvemmän luonteen ja osaisin laittaa sen johonkin inhimillisen ymmärryksen kategoriaan. Toistaiseksi joudun rämpimään ja räpiköimään epätietoisuudessa.
Usko on kuitenkin asia, jota saa rukoilla. Minun ymmärrykseni ei riitä tähän, mutta Jumalan riittää. Ja Jumala on sanonut, että usko syntyy Jumalan sanan kuulemisesta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siispä uskoon ja sen ymmärtämiseen ei näytä auttavan muu kuin rukous ja Raamattu. Usko on jotain, jota ihminen ei voi omin voimin saavutaa. Tarvitsemme Jumalaa jälleen tähänkin.
Jotain lohtua löydän kuitenkin siitä, että en ole yksin pohdiskelujeni kanssa. Tämä on aihe, jota jokainen kristitty varmasti miettii. Onneksi meille uskon suhteen asetetut suorituspaineet eivät myöskään ole erityisen suuret. Onhan Jeesus sanonut omille opetuslapsilleen: "Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: 'Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen', ja se tottelisi teitä".
Luuk. 16:6
Ehkäpä juuri siksi usko onkin niin vaikea käsite määritellä. Usko ei perustu tietoon, se perustuu uskoon. Nettiväittelyissä evoluutiosta kovin moni ateisti ei todennäköisesti käänny kristityksi. Usko syntyy kuulemisesta, ja kuulemisen synnyttää Jumalan sana. Uskoa voi yrittää rationalisoida ja Jumalan olemassaoloa perustella maallisesti, mutta koskaan nämä perustelut eivät ole riittäviä. Ja se täytyy vain hyväksyä.
Omituista kirjoittaa aiheesta, josta en todellakaan ole vielä itse päässyt selvyyteen. Toiveenani olisi, että joskus saisin selville uskon syvemmän luonteen ja osaisin laittaa sen johonkin inhimillisen ymmärryksen kategoriaan. Toistaiseksi joudun rämpimään ja räpiköimään epätietoisuudessa.
Usko on kuitenkin asia, jota saa rukoilla. Minun ymmärrykseni ei riitä tähän, mutta Jumalan riittää. Ja Jumala on sanonut, että usko syntyy Jumalan sanan kuulemisesta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siispä uskoon ja sen ymmärtämiseen ei näytä auttavan muu kuin rukous ja Raamattu. Usko on jotain, jota ihminen ei voi omin voimin saavutaa. Tarvitsemme Jumalaa jälleen tähänkin.
Jotain lohtua löydän kuitenkin siitä, että en ole yksin pohdiskelujeni kanssa. Tämä on aihe, jota jokainen kristitty varmasti miettii. Onneksi meille uskon suhteen asetetut suorituspaineet eivät myöskään ole erityisen suuret. Onhan Jeesus sanonut omille opetuslapsilleen: "Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: 'Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen', ja se tottelisi teitä".
Luuk. 16:6
Luottamus lupauksiin
Haluan jakaa erään saamani oivalluksen, josta sattumalta myös seurakuntamme nuorisopappi puhui uudenvuodenleirin päätöstilaisuudessa. Oivallus on ehkä vahva sana, mutta itselleni kyseinen ajatus todella kirkastui energiansäästölampun lailla (hitaasti, vähitellen) ja antoi paljon ajattelemisen aihetta.
Raamatussa puhutaan siitä, kuinka ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Ongelmana tosin itselläni on se, että vaikka kuinka matematiikan kurssilla puhuttaisiin loogisista implikaatioista ja ekvivalensseista, jostain syystä päässäni käännän Raamatun ajatuksen muotoon: Jumala on hyvin samanlainen kuin ihmiset. Tämä ei ole pätevää päättelyä edes matematiikan näkökulmasta, saati sitten teologian.
Pappimme jakoi todella viisaan ajatuksen, minkä haluan tässäkin toistaa. Nimittäin tiesittekö, että ihminen osaa jotain, mitä Jumala ei? Tuntuu ehkä hassulta, mutta niin se on - ihminen osaa tehdä syntiä. Ja erityisesti ihminen osaa antaa katteettomia lupauksia.
Luemme Raamatusta Jumalan lupauksista. Syntimme annetaan anteeksi, saamme iankaikkisen elämän, Jumala on meidän kanssamme kaikki päivät maailmanloppuun asti... Lista on pitkä, oikeastaan loputon. Silti edes tämä lista ei minua täysin vakuuta. Syy löytyy läheltä, omasta persoonastani. Olen antanut lupauksia, jotka ovat katteettomia. Minulle on luvattu asioita, jotka eivät koskaan toteutuneet. Minut on tavalla tai toisella petetty - samoin olen pettänyt muita. Minulta on kadonnut luontainen luottamus lupauksiin, koska olen oppinut, että lupaukset eivät aina pidä.
Jumala ei ole ihminen. Jumala ei petä. Jos Jumala antaa lupauksen, siihen lupaukseen saa luottaa. Helppoa sanoa, vaikeampaa uskoa. Me jatkuvasti heijastamme Jumalaan omia piirteitämme ja ominaisuuksiamme. Samalla tulemme heijastaneeksi Jumalaan omia vajavaisuuksiamme ja syntejämme - ja silloin menemme pahasti metsään. Ehkä haluamme kokea olevamme lähellä Jumalaa ja siksi teemme Hänestä ihmisen kaltaista? Siinä teemme pahan virheen. Jumala on jotain sellaista, ettei meistä kukaan voi sitä ikinä käsittää. Jumala on jotain sellaista, ettemme voi ikinä maan päällä tavata mitään vastaavaa.
... Ja tässä on meidän pelastuksemme. Ei siinä, että Jumala olisi syntisen ihmisen kaltainen ja siksi sympatiaa tunteva, vaan siinä, että Jumala on täydellisen hyvä Kaikkivaltias, joka hyvyydessään kelpuuttaa myös meidät syntiset luokseen.
Sen tähden sanonkin: älä ajattele Jumalaa ihmisenä (syntisenä). Jeesus oli ihminen, mutta silti niin kaukana meistä syntisistä kuin vain Jumala voi olla. Voisi oikeastaan ajatella, että Jumalassa on kaikki hyvä, mitä ihmisissäkin on, mutta ei mitään ihmisissä olevaa pahaa.
Pointtini? Kyllä se täältä löytyy. Pitkän alustuksen jälkeen pääsen vihdoin asiaan.
Jumala ei anna katteettomia lupauksia. Jumala ei huijaa eikä petä. Se on mahdotonta. Kaikki, mitä Jumala sanoo, on absoluuttisen totta ja luotettavaa tietoa. Kun Jumala lupaa meille jotain, sen me myös saamme. Aina.
Siksi Raamatussa esiintyvä lupausten lista on niin merkityksekäs. Joka ikinen lupaus pitää. Kaikkiin niistä me saamme panna toivomme. Erityisen tärkeä on lupaus syntien anteeksiantamisesta, armosta ja pelastuksesta.
Kun siis ensi kerran avaat Raamatun ja löydät sieltä Jumalan lupauksen (ja niitähän löytyy runsaasti), älä jatka seuraavaan lauseeseen ennen kuin olet todella miettinyt, mitä se merkitsee. Raamattu ei ole sanahelinää vaan täyttä totta. Ja osa Raamatun lupauksista on kaikessa hyvyydessään aivan uskomattomia. Älä siis pelkää tai epäile, pitääkö Jumala sanansa. Kyllä pitää.
"Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää! Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne ja lupaan olla liitossani uskollinen, niin kuin olin uskollinen Daavidille."
Jes. 55:3
Raamatussa puhutaan siitä, kuinka ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Ongelmana tosin itselläni on se, että vaikka kuinka matematiikan kurssilla puhuttaisiin loogisista implikaatioista ja ekvivalensseista, jostain syystä päässäni käännän Raamatun ajatuksen muotoon: Jumala on hyvin samanlainen kuin ihmiset. Tämä ei ole pätevää päättelyä edes matematiikan näkökulmasta, saati sitten teologian.
Pappimme jakoi todella viisaan ajatuksen, minkä haluan tässäkin toistaa. Nimittäin tiesittekö, että ihminen osaa jotain, mitä Jumala ei? Tuntuu ehkä hassulta, mutta niin se on - ihminen osaa tehdä syntiä. Ja erityisesti ihminen osaa antaa katteettomia lupauksia.
Luemme Raamatusta Jumalan lupauksista. Syntimme annetaan anteeksi, saamme iankaikkisen elämän, Jumala on meidän kanssamme kaikki päivät maailmanloppuun asti... Lista on pitkä, oikeastaan loputon. Silti edes tämä lista ei minua täysin vakuuta. Syy löytyy läheltä, omasta persoonastani. Olen antanut lupauksia, jotka ovat katteettomia. Minulle on luvattu asioita, jotka eivät koskaan toteutuneet. Minut on tavalla tai toisella petetty - samoin olen pettänyt muita. Minulta on kadonnut luontainen luottamus lupauksiin, koska olen oppinut, että lupaukset eivät aina pidä.
Jumala ei ole ihminen. Jumala ei petä. Jos Jumala antaa lupauksen, siihen lupaukseen saa luottaa. Helppoa sanoa, vaikeampaa uskoa. Me jatkuvasti heijastamme Jumalaan omia piirteitämme ja ominaisuuksiamme. Samalla tulemme heijastaneeksi Jumalaan omia vajavaisuuksiamme ja syntejämme - ja silloin menemme pahasti metsään. Ehkä haluamme kokea olevamme lähellä Jumalaa ja siksi teemme Hänestä ihmisen kaltaista? Siinä teemme pahan virheen. Jumala on jotain sellaista, ettei meistä kukaan voi sitä ikinä käsittää. Jumala on jotain sellaista, ettemme voi ikinä maan päällä tavata mitään vastaavaa.
... Ja tässä on meidän pelastuksemme. Ei siinä, että Jumala olisi syntisen ihmisen kaltainen ja siksi sympatiaa tunteva, vaan siinä, että Jumala on täydellisen hyvä Kaikkivaltias, joka hyvyydessään kelpuuttaa myös meidät syntiset luokseen.
Sen tähden sanonkin: älä ajattele Jumalaa ihmisenä (syntisenä). Jeesus oli ihminen, mutta silti niin kaukana meistä syntisistä kuin vain Jumala voi olla. Voisi oikeastaan ajatella, että Jumalassa on kaikki hyvä, mitä ihmisissäkin on, mutta ei mitään ihmisissä olevaa pahaa.
Pointtini? Kyllä se täältä löytyy. Pitkän alustuksen jälkeen pääsen vihdoin asiaan.
Jumala ei anna katteettomia lupauksia. Jumala ei huijaa eikä petä. Se on mahdotonta. Kaikki, mitä Jumala sanoo, on absoluuttisen totta ja luotettavaa tietoa. Kun Jumala lupaa meille jotain, sen me myös saamme. Aina.
Siksi Raamatussa esiintyvä lupausten lista on niin merkityksekäs. Joka ikinen lupaus pitää. Kaikkiin niistä me saamme panna toivomme. Erityisen tärkeä on lupaus syntien anteeksiantamisesta, armosta ja pelastuksesta.
Kun siis ensi kerran avaat Raamatun ja löydät sieltä Jumalan lupauksen (ja niitähän löytyy runsaasti), älä jatka seuraavaan lauseeseen ennen kuin olet todella miettinyt, mitä se merkitsee. Raamattu ei ole sanahelinää vaan täyttä totta. Ja osa Raamatun lupauksista on kaikessa hyvyydessään aivan uskomattomia. Älä siis pelkää tai epäile, pitääkö Jumala sanansa. Kyllä pitää.
"Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää! Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne ja lupaan olla liitossani uskollinen, niin kuin olin uskollinen Daavidille."
Jes. 55:3
Uudet alut
Vuosi on taas vaihtunut, ihanaa! Aina vuodenvaihteessa puhutaan maallisessakin mediassa "uudesta alusta" ja "puhtaasta pöydästä". Se tarkoittaa sitä, että vanhat virheet voidaan unohtaa ja aloittaa alusta. Ajatus on erittäin rohkaiseva, ja varsinkin meille kristityille on annettu lupaus, että juuri näin me saamme tehdä - eikä siihen edes tarvita uuden vuoden alkamista.
Mitä uusi alku tarkoittaa ja miten sellaisen voi saada? Totuus on se, että ihminen on erehtyväinen ja syntisenä tekee jatkuvasti elämässään virheitä. Me voimme siis jatkuvasti yrittää nollata syntilistan, mutta hetkeäkään se ei pysy puhtaana edes uuden aloituksen jälkeen. On turha kuvitella, että voisimme toimia viisaasti ja Jumalan tahdon mukaisesti edes yhden päivän ajan. Sitä varten meillä on armo.
On helpottavaa, että sitä hirveää määrää syntejä ei tarvitse omilla harteillaan kantaa. Kaikki synnit saamme antaa Jeesukselle kannettavaksi, ja silloin meidän taakkamme poistuu. Uusi alku tarkoittaakin syntilistan nollaamista siten, että annamme ne päivän/viikon/kuukauden/vuoden aikana kertyneet synnit Jeesukselle kannettavaksi ristille. Sen jälkeen olomme on kevyt - taas ohikiitävän hetken. Silmänräpäystä kauempaa ei onnemme kestä: tarvitsemme Jumalaa joka ikinen päivä, jokaisena hetkenä.
Kun siis haluaa aloittaa alusta, ei kannata ajatella sitä mahdollisuutena tehdä vain hyviä ja oikeita tekoja - siihen ei pysty kukaan. Uusi alku tarkoittaa Jumalaan luottamista ja Jeesuksen sovitustyöhön uskomista. Uuden alun me saamme aina, kun tunnustamme vajavaisuutemme ja tulemme nöyrinä ja katuvina Jumalan luokse. Me emme voi nollata omia syntejämme, mutta Jumala voi. Me emme voi aloittaa puhtaalta pöydältä muuten kuin Jeesuksen Kristuksen avulla. Me emme voi omalla toiminnallamme auttaa itseämme Taivaaseen - yksin Jumalan rakkaus pelastaa meidät.
"Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."
1. Joh. 4:10
"Krusifiksin juurella
Alan alusta
Alla suuren armahduksen"
Tarvo Laakso, Krusifiksin juurella
Rukous vuodelle 2013: Olkoon tämä vuosi todella Herran vuosi, niin minun kuin sinunkin kauttasi Kristusta kirkastava ja evankeliumia levittävä.
Siunattua vuotta 2013!
Mitä uusi alku tarkoittaa ja miten sellaisen voi saada? Totuus on se, että ihminen on erehtyväinen ja syntisenä tekee jatkuvasti elämässään virheitä. Me voimme siis jatkuvasti yrittää nollata syntilistan, mutta hetkeäkään se ei pysy puhtaana edes uuden aloituksen jälkeen. On turha kuvitella, että voisimme toimia viisaasti ja Jumalan tahdon mukaisesti edes yhden päivän ajan. Sitä varten meillä on armo.
On helpottavaa, että sitä hirveää määrää syntejä ei tarvitse omilla harteillaan kantaa. Kaikki synnit saamme antaa Jeesukselle kannettavaksi, ja silloin meidän taakkamme poistuu. Uusi alku tarkoittaakin syntilistan nollaamista siten, että annamme ne päivän/viikon/kuukauden/vuoden aikana kertyneet synnit Jeesukselle kannettavaksi ristille. Sen jälkeen olomme on kevyt - taas ohikiitävän hetken. Silmänräpäystä kauempaa ei onnemme kestä: tarvitsemme Jumalaa joka ikinen päivä, jokaisena hetkenä.
Kun siis haluaa aloittaa alusta, ei kannata ajatella sitä mahdollisuutena tehdä vain hyviä ja oikeita tekoja - siihen ei pysty kukaan. Uusi alku tarkoittaa Jumalaan luottamista ja Jeesuksen sovitustyöhön uskomista. Uuden alun me saamme aina, kun tunnustamme vajavaisuutemme ja tulemme nöyrinä ja katuvina Jumalan luokse. Me emme voi nollata omia syntejämme, mutta Jumala voi. Me emme voi aloittaa puhtaalta pöydältä muuten kuin Jeesuksen Kristuksen avulla. Me emme voi omalla toiminnallamme auttaa itseämme Taivaaseen - yksin Jumalan rakkaus pelastaa meidät.
"Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."
1. Joh. 4:10
"Krusifiksin juurella
Alan alusta
Alla suuren armahduksen"
Tarvo Laakso, Krusifiksin juurella
Rukous vuodelle 2013: Olkoon tämä vuosi todella Herran vuosi, niin minun kuin sinunkin kauttasi Kristusta kirkastava ja evankeliumia levittävä.
Siunattua vuotta 2013!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)