Itkut ja naurut

Jumalalle kiitos tunteista! Ilman niitä olisi kammottavaa elää. Toki tuntuu omituiselta ja ehkei kovin luonnolliselta kiittää itkuista, suruista ja ahdistuksista, mutta ilman niitä elämä ei olisi samanlaista. On luvallista pyytää aurinkoisia päiviä ja iloista mieltä, mutta synkkyyden hetket kertovat meistä eniten ja kasvattavat meitä paremmiksi ihmisiksi.

Olin jossain vaiheessa elämääni vakuuttunut siitä, että tunteet ovat pahasta. En halunnut särkyä, joten rakensin korkean muurin ympärilleni. Lopputulos? Menetin lähes kaikki ystäväni, olin jatkuvasti täysin onneton, eksyin seurakunnasta ja epäusko valtasi minut. Lopputulos oli siis aika kaukana alkuperäisestä tavoitteestani olla särkymättä ja olla onnellinen.

Voisin mässäillä pidempäänkin ajatuksilla, jotka pyörivät päässäni päivittäin tuon kamalan ja niin kovin opettavaisen vuoden aikana. Riittänee kuitenkin sanoa, että sosiaalisten kontaktien katoaminen johtui suurimmaksi osaksi täysin olemattomasta empatiakyvystäni. "Läpäisin" jokaisen netissä olevan psykopaattitestin - ja olin siitä äärimmäisen ylpeä. Tunteettomuuteni teki minut vahvaksi, voittamattomaksi; ihmiseksi, joka ei voi lannistua, koska ei vain välitä elämästään tai sen vastoinkäymisistä. 

Niin ainakin luulin. Totuus on hieman toista. Kun sitten viimein tuo aika elämässäni tuli päätökseen Jumalan johdatuksen myötä, huomasin, kuinka onneton ja sisältä kuollut olin ollut. Jouduin vaikeuksien kautta opettelemaan uudestaan tuntemisen. Yhtäkkiä itkin, nauroin, välitin, huusin, toivoin, petyin, vihasin ja rakastin tolkuttomasti. Pääni oli aivan sekaisin tunteista.

Elämässäni tapahtunut muutos näin puolen vuoden aikana on ollut valtava. Yritän jatkuvasti ylläpitää sitä puolta itsestäni, jonka viimein olen löytänyt, ja olla palaamatta vanhoihin tapoihin. Olen puolen vuoden sisällä kokenut niin voimakkaita tunteita, etten olisi voinut sellaisia aiemmin kuvitellakaan. Minuun on myös sattunut enemmän kuin koskaan ennen.

Onko kaikki ollut sen arvoista? Mielestäni kysymys ei vaadi hetkenkään harkintaa. Yhtäkään hetkeä, surua, turhautumista, itkua tai pettymystä en vaihtaisi pois. Niiden vastapainoksi olen saanut elämän täynnä iloa, toivoa, rakkautta, naurua, seesteistä onnellisuutta ja hyväksyntää.

Ongelmani johtuivat siitä, että olen koko ikäni arvostanut vahvoja ihmisiä - käytännöllisiä, älykkäitä, objektiivisia, tasapainoisia ja rationaalisia. Ja ehkä vaikein paikka minulle on ollut myöntää, että minä en ole vahva. En kestä kaikkea yksin, ja kaikesta teeskentelystäni huolimatta empatiakykyni on kyllä olemassa. Minä en olekaan tunnekuollut robotti, joka kestää kaiken ja nauraa vastoinkäymisille. Minä olen paljon enemmän.

Minä olen Jumalan lapsi, ja sellaisena minun ei ikinä tarvitse hävetä heikkouttani. Minä olen Jumalan lapsi, ja sen vuoksi olen aina rakastettu sellaisena kuin olen. Minä olen Jumalan lapsi, ja siksi saan aidosti ja oikeasti elää.

Sinä olet myös Jumalan lapsi.

Tiedän, että kohderyhmä tälle tekstille on pieni ellei olematon. En tunne henkilökohtaisesti ketään, joka olisi tehnyt näin kovasti työtä omien tunteidensa ja heikkouksiensa piilottamiseksi. Ainakaan en ole sellaisen henkilön kanssa koskaan jutellut asiasta. Silti tiedän, että Jumalan rakkautta tarvitsevat on huomattavasti suurempi kohderyhmä.

Jos ajattelemme Jumalan rakkauden olevan ihmisrakkauden kaltaista, siihen liittyy aina pieni epävarmuus. Pelkäämme tulevamme hylätyiksi ja siksi peitämme osan itsestämme. Emme uskalla olla haavoittuvaisia. Uskon, että tähän moni muukin voi samaistua, vaikkei pelkoaan olisi niin äärimmäisiin typeryyksiin asti vienyt kuin mitä itse tein.

Jumala ei kuitenkaan koskaan nosta kättään meitä vastaan eikä torju meitä luotaan. Siihen me saamme aina luottaa. Meidän omat suorituksemme eivät Jumalan rakkautta paranna (miten parannat täydellisyyttä?), eivätkä meidän heikkoutemme ja epäonnistumisemme sitä vähennä (Jeesuksen Kristuksen vuoksi). Meitä ei mikään - ikinä - voi Jumalan rakkaudesta erottaa. Se on meille luvattu.
Tuo lupaus on kristinuskon ydin, ja lempiraamatunkohtani kuuluukin Paavalin kertomana seuraavasti:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. 
Room. 8:38-39