Jokainen meistä tekee virheitä. Minä ainakin! Ihmisluontoon kuuluu epätäydellisyys ja syntisyys, joiden vuoksi emme oikeastaan päivääkään voi elää rikkomatta Isämme tahtoa vastaan.
Kun teen virheen, ensimmäinen ajatukseni on sen korjaaminen. Miten voin auttaa? Miten voin muuttaa kaiken hyväksi jälleen? Haluan korjata rikkinäiset esineet, kantaa vastuuni, mennä ajassa taaksepäin ja estää koko jutun. Haluan omalla toiminnallani nollata virheeni, jotta minun ei tarvitsisi hävetä sitä tai pyytää anteeksi. Jos virheen nimittäin itse korjaa, anteeksipyynnön kaltainen nöyrtyminen ei ole tarpeen. Tai niin kieroutunut mieleni väittää.
Joskus - tai aika usein - tekee kuitenkin virheitä, joiden korjaaminen ei ole mahdollista. Sanojaan ei voi koskaan vetää takaisin, ellei sitä aikakonetta satu komerosta löytymään. Tiedän kokemuksesta, miten paljon sellaisen koneen olemassaoloa toivoo. Suurimmat ja ikävimmät virheeni koskevatkin yleensä juuri sanoja - sanon pahasti, olen liian rehellinen tai vaihtoehtoisesti valehtelen, annan itsestäni typerän kuvan tai pilaan tärkeän keskustelun aloittamalla sen liian aikaisin/liian myöhään.
Mitä siis tehdä, kun ei omalla toiminnallaan voikaan korjata asiaa?
Minulle tällainen tilanne tulee aina yllätyksenä. Mieleni väittää viimeiseen asti, että kyllä mä nyt jotain voin tehdä, kyllä mä nyt jotenkin voin tän hyvittää. Jossain kohtaa vaan tajuaa, etteivät mitkään sanat tai teot ainakaan paranna tilannetta yhtään. On luovutettava - ja mitä sen jälkeen?
Tuntuu aina ikävältä huomata, ettei olekaan täydellinen. Ei sillä, että sellaista illuusiota kantaisin joka päivä mukanani, mutta onhan se ikävää joutua kasvokkain karun totuuden kanssa. Olen kaukana täydellisestä. Vain Jumala on täydellinen, minä olen syntinen ja rikkinäinen. Parhaiten huomaan sen tehdessäni virheitä. Minä en voikaan niitä korjata, ja minun on vain alistuttava ja nöyrryttävä kohtalooni. Silloin tulee vastaan kaikista vaikein tilanne: täytyy pyytää anteeksi.
Erityisen vaikeaa minulle on pyytää anteeksi ilman mitään tarjottavaa. Haluaisin liittää anteeksipyyntööni lupauksen tehdä hyvitykseksi jotain. "Anteeksi, että unohdin tehdä vastuuhommani. Teen kaksinkertaisen homman ensi viikolle." Silloin voin ainakin säilyttää arvokkuuteni rippeet. Eikä siinä oikeastaan ole mitään väärää, että haluaa korjata virheensä toisia ihmisiä kohtaan. Kuten yleensäkin, vien vain ajatusmallin ihan liian pitkälle.
Ongelmaksi muodostuukin virheiden ja armon suhde. Itsekäs ja ylpeä luonteeni haluaa uskoa, että voin hyvittää tekoni teoilla ja sanoilla. Minun ei tarvitse nöyrtyä eikä luovuttaa, koska voin muuttaa kaiken hyväksi jälleen. Ja silti kerta toisensa jälkeen huomaan, ettei mikään riitä. Myös virheeni Jumalaa kohtaan pyrin hyvittämään, selittämään ja korjaamaan.
Jumala ei halua käydä kanssamme kauppaa. Ei meillä oikeastaan tekojemme puolesta ole Hänelle mitään annettavaa. Emme me pääse Taivaaseen lupaamalla lukea Raamattua, käydä kirkossa tai antaa rahaa kolehtiin. Jumala haluaa meiltä vain yhtä asiaa: uskoa Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana. Meidän uskomme on ainoa asia, mitä voimme Jumalalle antaa - koska Hän haluaa luotunsa yhteyteensä paratiisiin. Ja kuitenkaan usko ei edes lähde meistä itsestämme, vaan sekin on Jumalan lahja.
Oikeastaan voimme antaa Jumalalle uskon kylkiäisinä myös syntimme - ja juuri ne Hän haluaa. Hänen ihmeellinen armonsa ei vaadi meiltä tekoja, mutta se vaatii meiltä nöyrtymistä Hänen edessään. Armo vaatii meiltä kykyä pyytää anteeksi ja tunnustaa oma puutteellisuutemme. Tämä on hyvin tiukasti kytköksissä uskoon - jos me voisimme pelastaa itse itsemme, emme tarvitsisi Kristusta. Vaikka armo onkin jokaiselle pyyteettömästi annettu lahja, sen toteutumiseen ja vapauttavaan voimaan vaaditaan meiltä uskoa. Uskoa täydelliseen Jumalaan ja uskoa epätäydelliseen, syntiseen ihmiseen. Jos käsitteet menevät väärin päin, tulemme helposti hylänneeksi armon.
Tärkein pointtini tässä kirjoituksessa onkin juuri armon ihmeellinen suuruus. Se ei vaadi meiltä tekoja, me saamme sen aina nöyrtyessämme ja pyytäessämme anteeksi tekojamme. Pääsiäisen aika liittyy varsin selkeästi armoon, ja ehkä kirjoitukseni onkin lähtöisin siitä - tai ihan vaan omista virheistäni, joilta en saa taukoa edes pyhien aikana.
Virheiden anteeksisaamiseksi Jumalalta täytyy osata nöyrtyä Hänen edessään ja pyytää anteeksi. Selittely ja tyhjät lupaukset eivät auta, koska Taivaaseen ei päästä omilla ansioilla vaan Kristuksen uhrauksen tähden. Vaikka tämä on ylpeälle ihmiselle vaikeaa, se on myös meidän kaikkien ehdoton pelastus. Usko Kristukseen riittää.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Herralle kiitos
Tänään on kyllä ollut niin uskomaton päivä ettei mitään rajaa. Herran hyvyys ja armo näyttäytyy joskus vaan niin kirkkaasti, ettei voi kuin hullun hihhulin lailla hoilata hallelujaa (sanopa muuten tuo 5 kertaa nopeasti) ja tanssia ympäri huonetta.
Kirjoitin päivällä pitkän matematiikan, ja stressin määrä oli esimerkiksi eilen illalla aika jäätävä. Heti kokeen alkaessa kuitenkin tajusin, että hei, mähän osaan nämä. Monet ovat puhuneet, että koe oli helppo, mutta oikeastaan koen, että kyse oli muustakin. Tuli sellainen hyvä ja itsevarma olo heti koepaperin saatuani, ja kaikki meni alusta loppuun hyvin. Ei kylläkään ihan kommelluksitta.
Sain tehtävät valmiiksi jo yhden aikaan, mutta päätin pitää periaatteestani kiinni: salista ei lähdetä ennen kolmea, jotta kaikki huolimattomuusvirheet ehtisi varmasti huomata ja korjata. Kello 14.45 olin jo aika turhautunut, ja harkitsin paperin palauttamista. Olin rukoillut Jumalalta, että hei, anna mun huomata kaikki virheet täältä, että voisin sen haaveilemani ällän saada. Sitten salamana kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli 12. tehtävän b-kohta. Aloin kiivaasti tarkistamaan - ja tehtävässä oli virhe. Eikä mikään ihan pieni virhe, vaan sellainen kolmen pisteen arvoinen.
Aikamoisessa paniikissa aloin kumittamaan ja näpyttelemään laskimeen uusia arvoja - ja ehdin juuri ja juuri saada tehtävän loppuun, kun kello löi kolme. Sain virheen korjattua, keräsin kolme pistettä itselleni ja mahdollisuuteni ällään eivät kaikonneet täysin. Eihän siinä kohtaa voinut muuta kuin nauraa ja ylistää. Miten ihmeellistä, että itse Vapahtaja jaksaa tulla mun vierelleni YO-saliin.
Illalla juttelin erään uskonsisaren kanssa pitkästä aikaa, ja tajusin sen keskustelun yhteydessä, miten paljon elämässäni on muuttunut parempaan suuntaan. Sisar vielä laittoi minulle Iskältä henkilökohtaisen viestin, jonka sisältö mykisti valtavalla rakkaudellaan. Wow. Se oli mieletöntä, rohkaisevaa ja uskomattoman säteilevää tekstiä täynnä Jumalan rakkautta ja hyvyyttä. Jumala todella haluaa meille vain hyvää, sellaisissakin pienissä maallisissa asioissa kuin ylioppilaskirjoitukset ja itsetunnon kohottaminen. Miten sellaisesta voi koskaan tarpeeksi kiittää?
Joskus on vaikeaa nähdä, mitä kaikkea Jumala meille antaa. Itse näen sen ihan liian harvoin. Mutta juuri tänään minua on siunattu sellaisella onnella, että näen Jumalan kädenjäljen elämässäni ja kaiken Hänen antamansa hyvän. Rukoilen jokaiselle kristitylle samanlaisia päiviä, sillä Herran rakkauden näkeminen piristää ihan mielettömästi kaiken stressin ja ongelmien keskellä. Oikeasti tekee mieli ponkaista ylös tuolista ja tanssien ja riehuen kiittää - mistä voisi tulla aika koomista, koska tanssin lahjoja ei ole Herra minulle suonut.
Meidän Jumalamme on aivan uskomattoman upea ja mieletön. Toivottavasti saan ja sinäkin saat sellaisia päiviä, joina voit ihan uudella tavalla nähdä Jumalan hyvyyden ja suuruuden. Hänellä on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti.
Kirjoitin päivällä pitkän matematiikan, ja stressin määrä oli esimerkiksi eilen illalla aika jäätävä. Heti kokeen alkaessa kuitenkin tajusin, että hei, mähän osaan nämä. Monet ovat puhuneet, että koe oli helppo, mutta oikeastaan koen, että kyse oli muustakin. Tuli sellainen hyvä ja itsevarma olo heti koepaperin saatuani, ja kaikki meni alusta loppuun hyvin. Ei kylläkään ihan kommelluksitta.
Sain tehtävät valmiiksi jo yhden aikaan, mutta päätin pitää periaatteestani kiinni: salista ei lähdetä ennen kolmea, jotta kaikki huolimattomuusvirheet ehtisi varmasti huomata ja korjata. Kello 14.45 olin jo aika turhautunut, ja harkitsin paperin palauttamista. Olin rukoillut Jumalalta, että hei, anna mun huomata kaikki virheet täältä, että voisin sen haaveilemani ällän saada. Sitten salamana kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli 12. tehtävän b-kohta. Aloin kiivaasti tarkistamaan - ja tehtävässä oli virhe. Eikä mikään ihan pieni virhe, vaan sellainen kolmen pisteen arvoinen.
Aikamoisessa paniikissa aloin kumittamaan ja näpyttelemään laskimeen uusia arvoja - ja ehdin juuri ja juuri saada tehtävän loppuun, kun kello löi kolme. Sain virheen korjattua, keräsin kolme pistettä itselleni ja mahdollisuuteni ällään eivät kaikonneet täysin. Eihän siinä kohtaa voinut muuta kuin nauraa ja ylistää. Miten ihmeellistä, että itse Vapahtaja jaksaa tulla mun vierelleni YO-saliin.
Illalla juttelin erään uskonsisaren kanssa pitkästä aikaa, ja tajusin sen keskustelun yhteydessä, miten paljon elämässäni on muuttunut parempaan suuntaan. Sisar vielä laittoi minulle Iskältä henkilökohtaisen viestin, jonka sisältö mykisti valtavalla rakkaudellaan. Wow. Se oli mieletöntä, rohkaisevaa ja uskomattoman säteilevää tekstiä täynnä Jumalan rakkautta ja hyvyyttä. Jumala todella haluaa meille vain hyvää, sellaisissakin pienissä maallisissa asioissa kuin ylioppilaskirjoitukset ja itsetunnon kohottaminen. Miten sellaisesta voi koskaan tarpeeksi kiittää?
Joskus on vaikeaa nähdä, mitä kaikkea Jumala meille antaa. Itse näen sen ihan liian harvoin. Mutta juuri tänään minua on siunattu sellaisella onnella, että näen Jumalan kädenjäljen elämässäni ja kaiken Hänen antamansa hyvän. Rukoilen jokaiselle kristitylle samanlaisia päiviä, sillä Herran rakkauden näkeminen piristää ihan mielettömästi kaiken stressin ja ongelmien keskellä. Oikeasti tekee mieli ponkaista ylös tuolista ja tanssien ja riehuen kiittää - mistä voisi tulla aika koomista, koska tanssin lahjoja ei ole Herra minulle suonut.
Meidän Jumalamme on aivan uskomattoman upea ja mieletön. Toivottavasti saan ja sinäkin saat sellaisia päiviä, joina voit ihan uudella tavalla nähdä Jumalan hyvyyden ja suuruuden. Hänellä on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti.
torstai 14. maaliskuuta 2013
Halveksittu mestariteos
Tuntuu, että olen viimeaikoina törmännyt harmittavan useisiin tarinoihin koulukiusaamisesta. Tarinoita on yhtä monta kuin on kiusattujakin - liikaa. Olen itse ollut joskus koulukiusattu, vaikkakin tiedän monien tarinoiden olevan omaani paljon traagisempia. Ystäväpiirini turvin selvisin kaikesta ja pääsin lopulta nauttimaan kiusausvapaasta elämästä.
Kumpa jokainen kiusattu olisi yhtä onnekas. Minulla oli puolellani perhe, ystävät ja Jeesus. Heidän avullaan selvisin vaikeista päivistä. Mutta entä ne kaikki muut? Joillakuilla ei ole tukenaan perhettä tai ystäviä. Surullisinta on, etteivät kaikki tajua pyytää avukseen edes Jeesusta (joka tulisi paikalle välittömästi ja pyyteettä).
Liian monta tarinaa kuulemme jälkikäteen. Monesti vahinko on jo tapahtunut - joskus kiusattu ei enää edes ole keskuudessamme, kun hänen tarinansa tulee julki. Joka kerta tarinoita kuullessani minut täyttää samalla suuttumus ja sääli yhteiskuntaamme kohtaan. Ihmisluonnon pahuus on vertaansa vailla ja joskus aivan karmaisevaa.
Kuka voi kokea oikeudekseen tehdä toiselle ihmiselle mitään pahaa? Kuka voi mitenkään ajatella, että toinen ihminen on ulkonäkönsä tai luonteensa vuoksi alempiarvoinen? Ai niin, me kaikki.
Jokainen kiusattu on liikaa. Eniten sattuu, että tiedän, miltä tilanteet koulumaailmassa näyttävät. Kyllä kaikki vähänkin ympäristöönsä huomiota kiinnittävät tietävät kiusattujen olemassaolosta. Mutta kukaan ei puutu asiaan, ja mikään ei muutu. On helpompaa olla hiljaa ja painaa katse maahan. Olen itse tehnyt niin lukemattomia kertoja.
Taas kuoliaaksi vaietaan
Ei kukaan nosta sormeaan
Ja niin ristit kauloissaan
On koristeita vaan
kls. - Kuoliaaksi vaiettu
En minä ole tässä suhteessa mallikelpoinen kristitty. Ei minulla ole oikeutta lähteä moralisoimaan. Minä olen tehnyt paljon virheitä, olen sulkenut silmäni paljolta pahalta. Olen tarkoituksellisesti aiheuttanut pahaa mieltä muille. Kaiken sen tunnustan - ja kaikkea sitä häpeän suunnattomasti joka kerta, kun joku kertoo oman tarinansa. Mutta se ei vähennä velvollisuuttani kristittynä tähdätä parempaan. Siihen Raamattu meitä kehottaa - jotta ristit kauloissamme eivät olisi vain koristeita, vaan me saisimme toimia Jumalan työkaluina ja Hänen rakkautensa välikäsinä tässä maailmassa. Jotta me voisimme olla rakkauden armeija, joka puolustaa hyvyyttä ja ihmisarvoa jopa silloin, kun siitä voi olla meille haittaa.
Kukaan ihminen ei ansaitse toisten pilkkaa - aivan sama, miltä hän näyttää, haisee tai vaikuttaa muuten ulospäin. Jokainen meistä on täydellisen Isän yksilöllinen luomus, jonka elämällä on tarkoitus ja suunta. Jos vain voisimme pitää sen mielessä päivänkin ajan. Ehkä uskaltaisimme mennä väliin ja puuttua. Niin Jeesus tekisi.
Kliseiset kiusauspäivitykset eivät yleensä muuta maailmaa, tottakai tiedostan sen. Mutta haluan edes osan tätä moraalista raivoani purkaa muiden nähtäville. Meillä jokaisella, varsinkin kristityllä, on velvollisuus puuttua tilanteisiin, joissa veljeämme tai sisartamme kohdellaan huonosti. Jokainen meistä on niin mittaamattoman arvokas Jumalalle, että Hän uhrasi täydellisen poikansa meidän vuoksemme.
Älä seiso hiljaa vieressä!
Mene, puutu, juttele, auta, rukoile, tee jotain.
Etkö haluaisi, että itsellesi tehtäisiin samoin?
Kumpa jokainen kiusattu olisi yhtä onnekas. Minulla oli puolellani perhe, ystävät ja Jeesus. Heidän avullaan selvisin vaikeista päivistä. Mutta entä ne kaikki muut? Joillakuilla ei ole tukenaan perhettä tai ystäviä. Surullisinta on, etteivät kaikki tajua pyytää avukseen edes Jeesusta (joka tulisi paikalle välittömästi ja pyyteettä).
Liian monta tarinaa kuulemme jälkikäteen. Monesti vahinko on jo tapahtunut - joskus kiusattu ei enää edes ole keskuudessamme, kun hänen tarinansa tulee julki. Joka kerta tarinoita kuullessani minut täyttää samalla suuttumus ja sääli yhteiskuntaamme kohtaan. Ihmisluonnon pahuus on vertaansa vailla ja joskus aivan karmaisevaa.
Kuka voi kokea oikeudekseen tehdä toiselle ihmiselle mitään pahaa? Kuka voi mitenkään ajatella, että toinen ihminen on ulkonäkönsä tai luonteensa vuoksi alempiarvoinen? Ai niin, me kaikki.
Jokainen kiusattu on liikaa. Eniten sattuu, että tiedän, miltä tilanteet koulumaailmassa näyttävät. Kyllä kaikki vähänkin ympäristöönsä huomiota kiinnittävät tietävät kiusattujen olemassaolosta. Mutta kukaan ei puutu asiaan, ja mikään ei muutu. On helpompaa olla hiljaa ja painaa katse maahan. Olen itse tehnyt niin lukemattomia kertoja.
Taas kuoliaaksi vaietaan
Ei kukaan nosta sormeaan
Ja niin ristit kauloissaan
On koristeita vaan
kls. - Kuoliaaksi vaiettu
En minä ole tässä suhteessa mallikelpoinen kristitty. Ei minulla ole oikeutta lähteä moralisoimaan. Minä olen tehnyt paljon virheitä, olen sulkenut silmäni paljolta pahalta. Olen tarkoituksellisesti aiheuttanut pahaa mieltä muille. Kaiken sen tunnustan - ja kaikkea sitä häpeän suunnattomasti joka kerta, kun joku kertoo oman tarinansa. Mutta se ei vähennä velvollisuuttani kristittynä tähdätä parempaan. Siihen Raamattu meitä kehottaa - jotta ristit kauloissamme eivät olisi vain koristeita, vaan me saisimme toimia Jumalan työkaluina ja Hänen rakkautensa välikäsinä tässä maailmassa. Jotta me voisimme olla rakkauden armeija, joka puolustaa hyvyyttä ja ihmisarvoa jopa silloin, kun siitä voi olla meille haittaa.
Kukaan ihminen ei ansaitse toisten pilkkaa - aivan sama, miltä hän näyttää, haisee tai vaikuttaa muuten ulospäin. Jokainen meistä on täydellisen Isän yksilöllinen luomus, jonka elämällä on tarkoitus ja suunta. Jos vain voisimme pitää sen mielessä päivänkin ajan. Ehkä uskaltaisimme mennä väliin ja puuttua. Niin Jeesus tekisi.
Kliseiset kiusauspäivitykset eivät yleensä muuta maailmaa, tottakai tiedostan sen. Mutta haluan edes osan tätä moraalista raivoani purkaa muiden nähtäville. Meillä jokaisella, varsinkin kristityllä, on velvollisuus puuttua tilanteisiin, joissa veljeämme tai sisartamme kohdellaan huonosti. Jokainen meistä on niin mittaamattoman arvokas Jumalalle, että Hän uhrasi täydellisen poikansa meidän vuoksemme.
Älä seiso hiljaa vieressä!
Mene, puutu, juttele, auta, rukoile, tee jotain.
Etkö haluaisi, että itsellesi tehtäisiin samoin?
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Rukouksen voima
Yksi parhaista oivalluksistani kuluneen puolen vuoden aikana on koskenut rukoilemista. Aiemmin ajattelin, että rukous on iltarutiini ja isoissa vastoinkäymisissä eteenpäin auttava voima. En varsinaisesti ollut väärässä, mutta suljin silmäni monilta muilta rukouksen mahdollisuuksilta. Puolen vuoden aikana olen kehittynyt rukoilijana valtavasti (vaikka itse sanonkin).
Mielettömintä rukouksissa on se, että niihin usein saa heti suoran vastauksen. Rukoilen, että ehtisin bussiin - ja yllättäen bussi on juuri sen verran myöhässä, että ehdin. Rukoilen, että löytäisin avaimeni - ja kas vain, siinähän ne ovatkin, lattialla vaatekasan kätköissä. En edes tiedä, miksi aina hämmästyn rukouksen toteutuessa. Kyllähän minun pitäisi uskovana tietää, että Jumala kuulee kaiken, mitä Häneltä pyydän. Kuitenkaan sinapinsiementä pienempi uskoni ei osaa luottaa Jumalan lupauksiin.
Arkielämän eläminen rukoillen tarkoittaa sitä, että vaikka on ihan luvallista keskittyä joskus maallisiin asioihin, kokeisiin ja läksyihin, on hyvä pitää Jumala mielessä ja Jeesus vierellä koko ajan. Ei ole niin pientä asiaa, etteikö sen puolesta voisi rukoilla. Ei ole niin suurta asiaa, etteikö sen puolesta voisi rukoilla. Kaksi verratonta oivallusta, jotka ovat tehneet minusta paljon onnellisemman viime kuukausien aikana.
Älä turhaan luule, ettet osaa rukoilla
Rukoukseen ei tarvitakaan paljon sanoja
Taivaan Isä kuulee pienen huokauksenkin
Tarpeesi Hän tietää sinuakin paremmin
~ Rukous on silta
Rukoilusta ei kannata ottaa paineita. Joskus on ihan mahdotonta löytää oikeita sanoja - mutta onneksi Jumalan ei tarvitse kuulla ääntämme ymmärtääkseen. Jumala näkee ajatuksemme, toiveemme ja pelkomme, ja jokainen ajatuksemme on Hänelle jo ennen varsinaista rukoilua kantautunut. Rukous ei silti missään nimessä ole turhaa - se on ajan antamista Jumalalle ja Hänen kanssaan puhumista. Huolien sanominen ääneen auttaa myös meitä itseämme, se voi selkeyttää ja jäsentää ajatuksia.
Yhteisessä rukouksessa on voimaa. Eräs uskomattomimmista Jumalan lupauksista (onhan niitä toki vaikka kuinka paljon muitakin) löytyy Matteuksen evankeliumista.
"Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Matt. 18:19-20
Tämä ei tarkoita, etteikö yksin rukoileminen olisi tärkeää. Raamatunkohta vain painottaa, että kristittyjen tulee rukoilla myös yhdessä. Ja Jumala on luvannut kuunnella ja auttaa.
Rukousvastaukset voivat olla joko suoria tai epäsuoria. Erään hyvän vertauksen mukaan rukousvastaukset tulevat liikennevalojen väreissä. Vihreät vastaukset ovat suoria ja nopeita: "Kyllä, saat pyytämäsi." Niitä me ehkä eniten kaipaamme, kärsimättömiä kun olemme. Keltaiset vastaukset sijoittuvat tulevaisuuteen: "Et tarvitse tätä nyt, saat sen myöhemmin elämässä." Punaiset vastaukset, joita ehkä emme tajua pitää vastauksina lainkaan, kertovat kaikista eniten Jumalan isällisestä huolenpidosta: "Minä näen, ettei tämä olisi sinulle hyväksi - et saa tätä, et ainakaan nyt."
Jos rukoukseen ei tunnu löytyvän oikeita sanoja, Jeesus on antanut meille valmiit sanat suuhun. Isä Meidän -rukous on Messiaan itsensä neuvoma rukous. Voimme siis luottaa siihen, että sen lausumalla emme voi mitenkään mennä metsään. Rukoukseen sisältyy myös pyyntö "tapahtukoon Sinun tahtosi", josta olen jo aiemmin blogissa puhunut ja joka on rukouksena parhaita mahdollisia. Jumala on kaikkitietävä ja viisas, ja siksi Hänen tahtonsa toteutumista meidän kannattaa myös itsemme kohdalla rukoilla.
On luvallista pyytää myös oman mielen mukaisia lopputuloksia - mukana vain kannattaa pitää tiettyä määrää nöyryyttä. Jumala tietää paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle on parhaaksi. Saat rukoilla haluamiasi asioita (ethän voisi sitä oikein estääkään), mutta viime kädessä kannattaa luottaa Jumalaan ja Hänen suunnitelmiinsa.
Loppupäätelmän omainen kehotukseni on seuraavanlainen: rukoile. Rukoile paljon, rukoile usein, rukoile yksin, rukoile yhdessä. Rukoile valmis rukous, rukoile omin sanoin ja rukoile hiljaa. Muista myös kiittää siitä hyvästä, minkä Herra antaa. Omat rukoukseni ovat liian usein toiveita ja liian harvoin kiitoksia ja anteeksipyyntöjä.
Rukoile pienistä asioista, rukoile suurista asioista -- kunhan rukoilet. Se on loistavaa sielunhoitoa ja yhteydenpitoa Jumalan kanssa.
Mielettömintä rukouksissa on se, että niihin usein saa heti suoran vastauksen. Rukoilen, että ehtisin bussiin - ja yllättäen bussi on juuri sen verran myöhässä, että ehdin. Rukoilen, että löytäisin avaimeni - ja kas vain, siinähän ne ovatkin, lattialla vaatekasan kätköissä. En edes tiedä, miksi aina hämmästyn rukouksen toteutuessa. Kyllähän minun pitäisi uskovana tietää, että Jumala kuulee kaiken, mitä Häneltä pyydän. Kuitenkaan sinapinsiementä pienempi uskoni ei osaa luottaa Jumalan lupauksiin.
Arkielämän eläminen rukoillen tarkoittaa sitä, että vaikka on ihan luvallista keskittyä joskus maallisiin asioihin, kokeisiin ja läksyihin, on hyvä pitää Jumala mielessä ja Jeesus vierellä koko ajan. Ei ole niin pientä asiaa, etteikö sen puolesta voisi rukoilla. Ei ole niin suurta asiaa, etteikö sen puolesta voisi rukoilla. Kaksi verratonta oivallusta, jotka ovat tehneet minusta paljon onnellisemman viime kuukausien aikana.
Älä turhaan luule, ettet osaa rukoilla
Rukoukseen ei tarvitakaan paljon sanoja
Taivaan Isä kuulee pienen huokauksenkin
Tarpeesi Hän tietää sinuakin paremmin
~ Rukous on silta
Rukoilusta ei kannata ottaa paineita. Joskus on ihan mahdotonta löytää oikeita sanoja - mutta onneksi Jumalan ei tarvitse kuulla ääntämme ymmärtääkseen. Jumala näkee ajatuksemme, toiveemme ja pelkomme, ja jokainen ajatuksemme on Hänelle jo ennen varsinaista rukoilua kantautunut. Rukous ei silti missään nimessä ole turhaa - se on ajan antamista Jumalalle ja Hänen kanssaan puhumista. Huolien sanominen ääneen auttaa myös meitä itseämme, se voi selkeyttää ja jäsentää ajatuksia.
Yhteisessä rukouksessa on voimaa. Eräs uskomattomimmista Jumalan lupauksista (onhan niitä toki vaikka kuinka paljon muitakin) löytyy Matteuksen evankeliumista.
"Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Matt. 18:19-20
Tämä ei tarkoita, etteikö yksin rukoileminen olisi tärkeää. Raamatunkohta vain painottaa, että kristittyjen tulee rukoilla myös yhdessä. Ja Jumala on luvannut kuunnella ja auttaa.
Rukousvastaukset voivat olla joko suoria tai epäsuoria. Erään hyvän vertauksen mukaan rukousvastaukset tulevat liikennevalojen väreissä. Vihreät vastaukset ovat suoria ja nopeita: "Kyllä, saat pyytämäsi." Niitä me ehkä eniten kaipaamme, kärsimättömiä kun olemme. Keltaiset vastaukset sijoittuvat tulevaisuuteen: "Et tarvitse tätä nyt, saat sen myöhemmin elämässä." Punaiset vastaukset, joita ehkä emme tajua pitää vastauksina lainkaan, kertovat kaikista eniten Jumalan isällisestä huolenpidosta: "Minä näen, ettei tämä olisi sinulle hyväksi - et saa tätä, et ainakaan nyt."
Jos rukoukseen ei tunnu löytyvän oikeita sanoja, Jeesus on antanut meille valmiit sanat suuhun. Isä Meidän -rukous on Messiaan itsensä neuvoma rukous. Voimme siis luottaa siihen, että sen lausumalla emme voi mitenkään mennä metsään. Rukoukseen sisältyy myös pyyntö "tapahtukoon Sinun tahtosi", josta olen jo aiemmin blogissa puhunut ja joka on rukouksena parhaita mahdollisia. Jumala on kaikkitietävä ja viisas, ja siksi Hänen tahtonsa toteutumista meidän kannattaa myös itsemme kohdalla rukoilla.
On luvallista pyytää myös oman mielen mukaisia lopputuloksia - mukana vain kannattaa pitää tiettyä määrää nöyryyttä. Jumala tietää paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle on parhaaksi. Saat rukoilla haluamiasi asioita (ethän voisi sitä oikein estääkään), mutta viime kädessä kannattaa luottaa Jumalaan ja Hänen suunnitelmiinsa.
Loppupäätelmän omainen kehotukseni on seuraavanlainen: rukoile. Rukoile paljon, rukoile usein, rukoile yksin, rukoile yhdessä. Rukoile valmis rukous, rukoile omin sanoin ja rukoile hiljaa. Muista myös kiittää siitä hyvästä, minkä Herra antaa. Omat rukoukseni ovat liian usein toiveita ja liian harvoin kiitoksia ja anteeksipyyntöjä.
Rukoile pienistä asioista, rukoile suurista asioista -- kunhan rukoilet. Se on loistavaa sielunhoitoa ja yhteydenpitoa Jumalan kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)