Jokainen meistä tekee virheitä. Minä ainakin! Ihmisluontoon kuuluu epätäydellisyys ja syntisyys, joiden vuoksi emme oikeastaan päivääkään voi elää rikkomatta Isämme tahtoa vastaan.
Kun teen virheen, ensimmäinen ajatukseni on sen korjaaminen. Miten voin auttaa? Miten voin muuttaa kaiken hyväksi jälleen? Haluan korjata rikkinäiset esineet, kantaa vastuuni, mennä ajassa taaksepäin ja estää koko jutun. Haluan omalla toiminnallani nollata virheeni, jotta minun ei tarvitsisi hävetä sitä tai pyytää anteeksi. Jos virheen nimittäin itse korjaa, anteeksipyynnön kaltainen nöyrtyminen ei ole tarpeen. Tai niin kieroutunut mieleni väittää.
Joskus - tai aika usein - tekee kuitenkin virheitä, joiden korjaaminen ei ole mahdollista. Sanojaan ei voi koskaan vetää takaisin, ellei sitä aikakonetta satu komerosta löytymään. Tiedän kokemuksesta, miten paljon sellaisen koneen olemassaoloa toivoo. Suurimmat ja ikävimmät virheeni koskevatkin yleensä juuri sanoja - sanon pahasti, olen liian rehellinen tai vaihtoehtoisesti valehtelen, annan itsestäni typerän kuvan tai pilaan tärkeän keskustelun aloittamalla sen liian aikaisin/liian myöhään.
Mitä siis tehdä, kun ei omalla toiminnallaan voikaan korjata asiaa?
Minulle tällainen tilanne tulee aina yllätyksenä. Mieleni väittää viimeiseen asti, että kyllä mä nyt jotain voin tehdä, kyllä mä nyt jotenkin voin tän hyvittää. Jossain kohtaa vaan tajuaa, etteivät mitkään sanat tai teot ainakaan paranna tilannetta yhtään. On luovutettava - ja mitä sen jälkeen?
Tuntuu aina ikävältä huomata, ettei olekaan täydellinen. Ei sillä, että sellaista illuusiota kantaisin joka päivä mukanani, mutta onhan se ikävää joutua kasvokkain karun totuuden kanssa. Olen kaukana täydellisestä. Vain Jumala on täydellinen, minä olen syntinen ja rikkinäinen. Parhaiten huomaan sen tehdessäni virheitä. Minä en voikaan niitä korjata, ja minun on vain alistuttava ja nöyrryttävä kohtalooni. Silloin tulee vastaan kaikista vaikein tilanne: täytyy pyytää anteeksi.
Erityisen vaikeaa minulle on pyytää anteeksi ilman mitään tarjottavaa. Haluaisin liittää anteeksipyyntööni lupauksen tehdä hyvitykseksi jotain. "Anteeksi, että unohdin tehdä vastuuhommani. Teen kaksinkertaisen homman ensi viikolle." Silloin voin ainakin säilyttää arvokkuuteni rippeet. Eikä siinä oikeastaan ole mitään väärää, että haluaa korjata virheensä toisia ihmisiä kohtaan. Kuten yleensäkin, vien vain ajatusmallin ihan liian pitkälle.
Ongelmaksi muodostuukin virheiden ja armon suhde. Itsekäs ja ylpeä luonteeni haluaa uskoa, että voin hyvittää tekoni teoilla ja sanoilla. Minun ei tarvitse nöyrtyä eikä luovuttaa, koska voin muuttaa kaiken hyväksi jälleen. Ja silti kerta toisensa jälkeen huomaan, ettei mikään riitä. Myös virheeni Jumalaa kohtaan pyrin hyvittämään, selittämään ja korjaamaan.
Jumala ei halua käydä kanssamme kauppaa. Ei meillä oikeastaan tekojemme puolesta ole Hänelle mitään annettavaa. Emme me pääse Taivaaseen lupaamalla lukea Raamattua, käydä kirkossa tai antaa rahaa kolehtiin. Jumala haluaa meiltä vain yhtä asiaa: uskoa Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana. Meidän uskomme on ainoa asia, mitä voimme Jumalalle antaa - koska Hän haluaa luotunsa yhteyteensä paratiisiin. Ja kuitenkaan usko ei edes lähde meistä itsestämme, vaan sekin on Jumalan lahja.
Oikeastaan voimme antaa Jumalalle uskon kylkiäisinä myös syntimme - ja juuri ne Hän haluaa. Hänen ihmeellinen armonsa ei vaadi meiltä tekoja, mutta se vaatii meiltä nöyrtymistä Hänen edessään. Armo vaatii meiltä kykyä pyytää anteeksi ja tunnustaa oma puutteellisuutemme. Tämä on hyvin tiukasti kytköksissä uskoon - jos me voisimme pelastaa itse itsemme, emme tarvitsisi Kristusta. Vaikka armo onkin jokaiselle pyyteettömästi annettu lahja, sen toteutumiseen ja vapauttavaan voimaan vaaditaan meiltä uskoa. Uskoa täydelliseen Jumalaan ja uskoa epätäydelliseen, syntiseen ihmiseen. Jos käsitteet menevät väärin päin, tulemme helposti hylänneeksi armon.
Tärkein pointtini tässä kirjoituksessa onkin juuri armon ihmeellinen suuruus. Se ei vaadi meiltä tekoja, me saamme sen aina nöyrtyessämme ja pyytäessämme anteeksi tekojamme. Pääsiäisen aika liittyy varsin selkeästi armoon, ja ehkä kirjoitukseni onkin lähtöisin siitä - tai ihan vaan omista virheistäni, joilta en saa taukoa edes pyhien aikana.
Virheiden anteeksisaamiseksi Jumalalta täytyy osata nöyrtyä Hänen edessään ja pyytää anteeksi. Selittely ja tyhjät lupaukset eivät auta, koska Taivaaseen ei päästä omilla ansioilla vaan Kristuksen uhrauksen tähden. Vaikka tämä on ylpeälle ihmiselle vaikeaa, se on myös meidän kaikkien ehdoton pelastus. Usko Kristukseen riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti