"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
Niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"
Hui. Nyt on heti suoraan tunnustettava, etten pysty koskaan täysin puhtain omatunnoin lausumaan Isä Meidän -rukousta. Ehkä tuolla kohdalla onkin rukouksessa tarkoitus herätellä ajatuksia omista teoista ja käytöksestä.
Lueskelin osana raamatunlukuprojektiani Matteuksen evankeliumia, josta löytyi yllättävän monta kohtaa juuri anteeksiantamisesta. Erityisesti kolahti vertaus armottomasta palvelijasta (Matt. 18:23-35). Omin sanoin kerrottuna: Eräs palvelija oli järkyttävän määrän rahaa velkaa isännälleen, joka sitten hyvyydessään ei rankaissut palvelijaa vaan päästi tämän menemään. Paluumatkallaan palvelija tapasi miehen, joka taas oli hänelle velkaa pienen summan rahaa, ja kävi hänen kimppuunsa.
Olen hävettävän paljon tuon palvelijan kaltainen. Minä saan anteeksi vaikka mitä päivittäin, mutta pienistäkin asioista haastan muiden kanssa riitaa enkä kuuntele anteeksipyyntöjä. Lueskellessani palvelijavertausta ensimmäistä kertaa pidin sitä lähinnä surkuhupaisana - kunnes tajusin, että se kertoo minusta. Hups.
On hankalaa sanoa, kumpi on vaikeampaa, anteeksiantaminen vai anteeksipyytäminen. Jos joku todella tekee jotain hirveää, on liki mahdotonta päästää tapahtuneesta irti ja antaa anteeksi. Toisaalta anteeksipyytäminen vaatii aina nöyrtymistä, mikä tekee siitä äärimmäisen vaikeaa.
Palvelijavertauksessa toistuu Raamatun ajatus siitä, että hyvä pitää laittaa kiertämään. Olen aiemmin kirjoittanut Aurinko ja kuu -tekstissä Kristuksen valon heijastamisesta ja Pieniä tekoja -tekstissä lähimmäisenrakkaudesta. Kaikki hyvä, mitä me saamme, rakkaus ja ilo ja rauha ja armo, meidän pitäisi laittaa eteenpäin. Jumalan armo ja syntien anteeksiantamus kuuluvat ihan samaan joukkoon ilon, valon ja rakkauden kanssa - myös ne kaipaavat lisää jalansijaa tässä maailmassa.
Haaste sinulle, minulle ja ihan kaikille: käytetään ahkerasti sanaa anteeksi. Annetaan ja pyydetään anteeksi, vaikka seitsemänkymmentä kertaa päivässä - koska me itse saamme Jumalalta syntimme anteeksi Kristuksen tähden noin seitsemänkymmentätuhatta kertaa päivässä. Sen lisäksi, että tähän meitä Kristus kehottaa, väitän, että anteeksi-sanan ahkera käyttö voi parantaa ihmissuhteita uskomattomalla tavalla. Itse ainakin tiedän, että muutama menneisyyden tilanne olisi voinut tuon pienen sanan avulla johtaa ihan toisenlaisiin (ja parempiin) lopputuloksiin.
Siunattua päivää!
torstai 28. helmikuuta 2013
maanantai 18. helmikuuta 2013
Tuomitsemisesta
Kaiva kuoppa ja asetu seisomaan
Niin että hiekka yltää hartiaan
Vasta sieltä voit kehottaa kiviään
Kantavat miehet heittämään
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa
Helppo toisen synnit tunnustaa
Montako kiveä Jeesus heittikään?
.. Ei niin.
kls. - Kivitä
Pääsin tämän vuoden riparilaisten kanssa kuuntelemaan kls.:ää ja tykästyin heti. Tämä biisi ei ollut keikalta vaan levyltä, jonka ostin keikan jälkeen. Nyt en kirjoita bändifanituspostausta, vaan pohdintani aihe löytyy laulun sanoista.Tämä on esimerkki biisistä, joka kolahti ja kovaa.
Maailmassa ihmisiä usein laitetaan järjestykseen ja mitataan eri tavoilla: arvosanat, ystävien määrä, ulkonäkö tai urheilullisuus. Näissä asioissa joku on väistämättä toista parempi - minulla on vain 300 facebook-kaveria, vaikka tunnen ihmisiä, joilla niitä on tuhansia. Menestyn lukuaineissa, toisaalta olen toivoton kuvaamataidossa ja liikunnassa. Minut ja luokkatoverini voidaan asettaa jonkinlaiseen järjestykseen vaikkapa matemaattisesti objektiivisten arvosanojen suhteen.
Maallinen arvojärjestys tunkee vähitellen myös kristittyjen keskuuteen. Palkintopalleille nousevat häikäisevän hurskaat ja pyhät kristityt, kun taas syntiensä kanssa kamppailevista kuiskaillaan ja juorutaan ilkeitä.
"On se kyllä huono kristitty, taas näin sen baarissa."
"Kylläpä se taas kiroilee."
"Oon ihan varma, että noi harrastaa esiaviollista seksiä."
Ehdottoman tärkeä asia nro 1: Syntiä ei kuulu koskaan hyväksyä.
Ehdottoman tärkeä asia nro 2: Syntistä ei saa koskaan tuomita.
Miten kaksi näin ristiriitaista periaatetta voi olla voimassa yhtä aikaa? Vaan kun periaatteet eivät ole ristiriitaisia. Ne kohdistuvat eri asioihin: toinen koskee syntistä ihmistä, toinen syntiä asiana.
Synti asiana on tuomittavaa. Varastaminen on väärin. Onko joku eri mieltä Raamatun perusteella? En usko. Mutta jos kivitämme ryöstäjän, astumme yli valtuuksiemme. Vain Jumalalla on valta tuomita - vain synnitön voi tuomita syntisen.
Sen sijaan, että kaivaisimme toisille kuoppaa ja kantaisimme kiviä heitettäväksi, mitä jos vilpittömästi Kristuksen rakkautta jakaen neuvoisimme ystäväämme kohti oikeaa polkua? Ja nyt huomatkaa, vaikka yhteen syntiin emme olisikaan langenneet, omallatunnollamme on varmasti paljon muita. Sen takia emme voi myöskään ylenkatsoa toisia - Jumala ei laita syntejä pahemmuus-paremmuusjärjestykseen. Jos rikot yhtä käskyä, rikot niitä kaikkia. Sinulla ei ole koskaan mitään oikeutta tuomita toista ihmistä, koska itse olet täysin samalla viivalla Jumalan edessä. Toisaalta samoin kuin tuomio, myös Kristuksen pelastustyö yltää teihin molempiin.
Väärin tekevää veljeä tai siskoa on lempeydellä ojennettava. Jos siis joku puutteellisessa viisaudessaan ymmärtää toisen rikkovan Jumalan tahtoa, siitä on kerrottava asianomaiselle. Ei kuitenkaan juoruillen tai halveksien, vaan toisen vertaisena, ystävänä. Jokaista syntiä kohti, josta toista ojennat, itselläsi on varmasti tuhat lisää omallatunnollasi. Sellaista se on, kun olemme kaikki tällaisia syntisiä tunareita.
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa
Helppo toisen synnit tunnustaa
Vielä uskovat perivänsä maan
Vaan miten väärässä
Väärässä ovatkaan!
Toisen tuomitseminen ei tee sinusta parempaa kristittyä. Se tekee sinusta tekopyhän. (Ja yhtälailla minusta). Rakkauden kaksoiskäskyn toinen osa käskee meitä rakastamaan lähimmäistämme kuten itseämme. Minun omallatunnollani on paljon sellaista, minkä Jumala näkee ja varmasti tuomitsee. Haluaisinko jonkun ihmisen tuomitsevan minut teoistani? Silti joskus raahaan kallionlohkareita toisten kivittämiseksi. Ylpeys tekee meistä sokeita omille synneillemme, emmekä ymmärrä olevamme keskenämme samanarvoisia - varsinkin, kun tämä yhteiskunta kannustaa erilaisiin testeihin ja mittauksiin.
Se, joka todella haluaa tehdä Jumalalle mieleen, rakastaa lähimmäistään eikä tuomitse tätä. Jeesus kielsi fariseuksia kivittämästä syntistä naista, kääntyi naisen puoleen ja sanoi: "Mene, äläkä enää syntiä tee." Niin myös meidän tulisi tehdä - ohjata ja neuvoa niin hyvin kuin Jumalan armosta voimme, mutta ei tuomita, ei koskaan tuomita.
Niin että hiekka yltää hartiaan
Vasta sieltä voit kehottaa kiviään
Kantavat miehet heittämään
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa
Helppo toisen synnit tunnustaa
Montako kiveä Jeesus heittikään?
.. Ei niin.
kls. - Kivitä
Pääsin tämän vuoden riparilaisten kanssa kuuntelemaan kls.:ää ja tykästyin heti. Tämä biisi ei ollut keikalta vaan levyltä, jonka ostin keikan jälkeen. Nyt en kirjoita bändifanituspostausta, vaan pohdintani aihe löytyy laulun sanoista.Tämä on esimerkki biisistä, joka kolahti ja kovaa.
Maailmassa ihmisiä usein laitetaan järjestykseen ja mitataan eri tavoilla: arvosanat, ystävien määrä, ulkonäkö tai urheilullisuus. Näissä asioissa joku on väistämättä toista parempi - minulla on vain 300 facebook-kaveria, vaikka tunnen ihmisiä, joilla niitä on tuhansia. Menestyn lukuaineissa, toisaalta olen toivoton kuvaamataidossa ja liikunnassa. Minut ja luokkatoverini voidaan asettaa jonkinlaiseen järjestykseen vaikkapa matemaattisesti objektiivisten arvosanojen suhteen.
Maallinen arvojärjestys tunkee vähitellen myös kristittyjen keskuuteen. Palkintopalleille nousevat häikäisevän hurskaat ja pyhät kristityt, kun taas syntiensä kanssa kamppailevista kuiskaillaan ja juorutaan ilkeitä.
"On se kyllä huono kristitty, taas näin sen baarissa."
"Kylläpä se taas kiroilee."
"Oon ihan varma, että noi harrastaa esiaviollista seksiä."
Ehdottoman tärkeä asia nro 1: Syntiä ei kuulu koskaan hyväksyä.
Ehdottoman tärkeä asia nro 2: Syntistä ei saa koskaan tuomita.
Miten kaksi näin ristiriitaista periaatetta voi olla voimassa yhtä aikaa? Vaan kun periaatteet eivät ole ristiriitaisia. Ne kohdistuvat eri asioihin: toinen koskee syntistä ihmistä, toinen syntiä asiana.
Synti asiana on tuomittavaa. Varastaminen on väärin. Onko joku eri mieltä Raamatun perusteella? En usko. Mutta jos kivitämme ryöstäjän, astumme yli valtuuksiemme. Vain Jumalalla on valta tuomita - vain synnitön voi tuomita syntisen.
Sen sijaan, että kaivaisimme toisille kuoppaa ja kantaisimme kiviä heitettäväksi, mitä jos vilpittömästi Kristuksen rakkautta jakaen neuvoisimme ystäväämme kohti oikeaa polkua? Ja nyt huomatkaa, vaikka yhteen syntiin emme olisikaan langenneet, omallatunnollamme on varmasti paljon muita. Sen takia emme voi myöskään ylenkatsoa toisia - Jumala ei laita syntejä pahemmuus-paremmuusjärjestykseen. Jos rikot yhtä käskyä, rikot niitä kaikkia. Sinulla ei ole koskaan mitään oikeutta tuomita toista ihmistä, koska itse olet täysin samalla viivalla Jumalan edessä. Toisaalta samoin kuin tuomio, myös Kristuksen pelastustyö yltää teihin molempiin.
Väärin tekevää veljeä tai siskoa on lempeydellä ojennettava. Jos siis joku puutteellisessa viisaudessaan ymmärtää toisen rikkovan Jumalan tahtoa, siitä on kerrottava asianomaiselle. Ei kuitenkaan juoruillen tai halveksien, vaan toisen vertaisena, ystävänä. Jokaista syntiä kohti, josta toista ojennat, itselläsi on varmasti tuhat lisää omallatunnollasi. Sellaista se on, kun olemme kaikki tällaisia syntisiä tunareita.
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa
Helppo toisen synnit tunnustaa
Vielä uskovat perivänsä maan
Vaan miten väärässä
Väärässä ovatkaan!
Toisen tuomitseminen ei tee sinusta parempaa kristittyä. Se tekee sinusta tekopyhän. (Ja yhtälailla minusta). Rakkauden kaksoiskäskyn toinen osa käskee meitä rakastamaan lähimmäistämme kuten itseämme. Minun omallatunnollani on paljon sellaista, minkä Jumala näkee ja varmasti tuomitsee. Haluaisinko jonkun ihmisen tuomitsevan minut teoistani? Silti joskus raahaan kallionlohkareita toisten kivittämiseksi. Ylpeys tekee meistä sokeita omille synneillemme, emmekä ymmärrä olevamme keskenämme samanarvoisia - varsinkin, kun tämä yhteiskunta kannustaa erilaisiin testeihin ja mittauksiin.
Se, joka todella haluaa tehdä Jumalalle mieleen, rakastaa lähimmäistään eikä tuomitse tätä. Jeesus kielsi fariseuksia kivittämästä syntistä naista, kääntyi naisen puoleen ja sanoi: "Mene, äläkä enää syntiä tee." Niin myös meidän tulisi tehdä - ohjata ja neuvoa niin hyvin kuin Jumalan armosta voimme, mutta ei tuomita, ei koskaan tuomita.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Jumala lokerossa
Myönnän avoimesti olevani organisointifriikki. Voisin myös todeta olevani pikkutarkka pilkun...viilaaja, pakkomielteinen järjestelijä ja neuroottisen suunnitelmallinen. Nautin siivoamisesta, järjestämisestä ja tapahtumien organisoinnista. Toisaalta en ymmärrä asioita, joita ei voi panna selkeään lokeroon, eritellä tai määritellä.
Samoin kuin järjestelen ja lokeroin tavaroitani, lokeroin myös ajatuksiani ja tunteitani. Lokeroin muita ihmisiä ja päivän tapahtumia. Määrittelen ja erittelen aina tunteeni, ja jos en pysty siihen, ahdistun kovasti. Myös ihmiset, joista en saa selvää - jotka ovat yhtenä päivänä yhdenlaisia ja toisena toisenlaisia - vaikeuttavat suuresti pyrkimyksiäni kohti täydellisen selkeää ja järjestelmällistä maailmankuvaa.
Lokeroin myös itseäni. Olen kotiminä, kouluminä, kaveriminä, seurakuntaminä ja ties mitä muuta. Selvennykseksi siis, en usko kärsiväni mistään vakavasta mielenterveydellisestä persoonallisuushäiriöstä - pikemminkin vain tuon eri seurassa esille persoonani eri aspekteja. En oikeastaan tunne ketään, joka ei tekisi näin. Vai kuinka moni puhuu vanhemmilleen kuten kavereilleen?
Onko tällä avautumisella mitään tarkoitusta? ... Blogitekstin aikaansaamisen lisäksi?
Uskon, että on.
Jumala ei mahdu lokeroon - ja siinäpä vasta pulma. Olinpa sitten kotona, kaverilla, koulussa, seurakunnassa tai baarissa, Jumala seuraa mukana. Jumalaa en voi väkisin panna johonkin tiettyyn lokeroon ja käskeä pysymään siellä. En voi määritellä tai eritellä Jumalaa, koska Jumala on kaikkialla.
Nyt saarnaan lähinnä itselleni, mutta jos joku muukin hyötyy tästä niin mainiota. Jos Jumala kerran on kaikkialla ja kaikessa, mikään "minä" ei ole Hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Vaikka olisin mitä hurskain kristitty seurakunnassa, baariminän toilailut eivät jää Herralta näkemättä. Kristinusko kuuluu jokaiseen minään, siitä en pääse mitenkään yli enkä ympäri.
Yksi helmasynneistäni ja pahoista taipumuksistani on tekopyhyys, joka lähtee juuri Jumalan lokeroinnista. Ajattelen, että Jumalaa kiinnostaa vain osa päivittäisistä teoistani - ne, jotka teen seurakunnassa tai risti kaulassa kristinuskoa tunnustaen. Jos siis otan ristin pois ja lähden kaupungille, enhän silloin enää kuulu Jumalan vaikutuspiiriin?
Väärin.
On loogista ja ymmärrettävää, että meissä jokaisessa on erilaisia puolia. Persoonan eri aspektit muodostavat sen kokonaisuuden, mikä me olemme. Eikä siinä lähtökohtaisesti ole mitään väärää. On kuitenkin tärkeää muistaa, että Jumala on aina uskovaisten sydämissä. Emme pääse Jumalasta eroon, eikä meidän edes pidä yrittää sitä. Sen takia persoonamme aspektit eivät saisi - meidän itsemme ja meidän uskomme vuoksi - harhailla pois kristinuskosta, vaikka muuten olisivatkin keskenään hyvin erilaisia.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei Jumala mahdu lokeroon. Silloin Jumala ja kristinusko ovat juuri ne asiat, jotka yhdistävät persoonani eri puolia. Minussa on jotain kiinteää, jotain sellaista, joka ei riipu ympärilläni olevista ihmisistä. Jotain jää jäljelle, vaikka ympäristöni yhtäkkiä muuttuisikin. Sellaista varmuutta ei välttämättä ole ateisteilla, ja siksi koenkin olevani kristittynä kovin etuoikeutettu. Meillä on varmuus siitä, että vaikka tässä maailmassa tapahtuisi muutoksia, vaikka valmiiksi määritellyt lokerot ja minät murtuisivat ja muuttuisivat täysin, Jumala on silti aina meidän kanssamme ja pitää meistä huolen.
Samoin kuin järjestelen ja lokeroin tavaroitani, lokeroin myös ajatuksiani ja tunteitani. Lokeroin muita ihmisiä ja päivän tapahtumia. Määrittelen ja erittelen aina tunteeni, ja jos en pysty siihen, ahdistun kovasti. Myös ihmiset, joista en saa selvää - jotka ovat yhtenä päivänä yhdenlaisia ja toisena toisenlaisia - vaikeuttavat suuresti pyrkimyksiäni kohti täydellisen selkeää ja järjestelmällistä maailmankuvaa.
Lokeroin myös itseäni. Olen kotiminä, kouluminä, kaveriminä, seurakuntaminä ja ties mitä muuta. Selvennykseksi siis, en usko kärsiväni mistään vakavasta mielenterveydellisestä persoonallisuushäiriöstä - pikemminkin vain tuon eri seurassa esille persoonani eri aspekteja. En oikeastaan tunne ketään, joka ei tekisi näin. Vai kuinka moni puhuu vanhemmilleen kuten kavereilleen?
Onko tällä avautumisella mitään tarkoitusta? ... Blogitekstin aikaansaamisen lisäksi?
Uskon, että on.
Jumala ei mahdu lokeroon - ja siinäpä vasta pulma. Olinpa sitten kotona, kaverilla, koulussa, seurakunnassa tai baarissa, Jumala seuraa mukana. Jumalaa en voi väkisin panna johonkin tiettyyn lokeroon ja käskeä pysymään siellä. En voi määritellä tai eritellä Jumalaa, koska Jumala on kaikkialla.
Nyt saarnaan lähinnä itselleni, mutta jos joku muukin hyötyy tästä niin mainiota. Jos Jumala kerran on kaikkialla ja kaikessa, mikään "minä" ei ole Hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Vaikka olisin mitä hurskain kristitty seurakunnassa, baariminän toilailut eivät jää Herralta näkemättä. Kristinusko kuuluu jokaiseen minään, siitä en pääse mitenkään yli enkä ympäri.
Yksi helmasynneistäni ja pahoista taipumuksistani on tekopyhyys, joka lähtee juuri Jumalan lokeroinnista. Ajattelen, että Jumalaa kiinnostaa vain osa päivittäisistä teoistani - ne, jotka teen seurakunnassa tai risti kaulassa kristinuskoa tunnustaen. Jos siis otan ristin pois ja lähden kaupungille, enhän silloin enää kuulu Jumalan vaikutuspiiriin?
Väärin.
On loogista ja ymmärrettävää, että meissä jokaisessa on erilaisia puolia. Persoonan eri aspektit muodostavat sen kokonaisuuden, mikä me olemme. Eikä siinä lähtökohtaisesti ole mitään väärää. On kuitenkin tärkeää muistaa, että Jumala on aina uskovaisten sydämissä. Emme pääse Jumalasta eroon, eikä meidän edes pidä yrittää sitä. Sen takia persoonamme aspektit eivät saisi - meidän itsemme ja meidän uskomme vuoksi - harhailla pois kristinuskosta, vaikka muuten olisivatkin keskenään hyvin erilaisia.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei Jumala mahdu lokeroon. Silloin Jumala ja kristinusko ovat juuri ne asiat, jotka yhdistävät persoonani eri puolia. Minussa on jotain kiinteää, jotain sellaista, joka ei riipu ympärilläni olevista ihmisistä. Jotain jää jäljelle, vaikka ympäristöni yhtäkkiä muuttuisikin. Sellaista varmuutta ei välttämättä ole ateisteilla, ja siksi koenkin olevani kristittynä kovin etuoikeutettu. Meillä on varmuus siitä, että vaikka tässä maailmassa tapahtuisi muutoksia, vaikka valmiiksi määritellyt lokerot ja minät murtuisivat ja muuttuisivat täysin, Jumala on silti aina meidän kanssamme ja pitää meistä huolen.
torstai 7. helmikuuta 2013
Pieniä tekoja
Jaha, olen näemmä kirjoittanut taas todella ahkerasti. Voisin vedota kouluun ja kiireeseen, mutta todellisuudessa en vain ole löytänyt oikeita sanoja asiani ilmaisemiseen. Pari viikkoa mielessäni on pyörinyt aihe, josta haluaisin täällä kertoa.
Lähimmäisenrakkaus on yksi Raamatun kantavista teemoista. Kohtele toista, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Usein vaivun toivottomuuden alhoon ja totean, että enhän minä nyt mitään sellaista hienoa ja suurta osaa tai voi tehdä toisille. Olisi upeaa olla jonkun sankari tai tehdä joku huipputeko muiden eteen.
Vasta viime aikoina, kun olen itse saanut olla siinä vastaanottajan osassa, olen tajunnut jotain. Ei Jeesus käskyllään tarkoittanut vain suuria uhrautumisia tai sankaritekoja. Hän tarkoitti ihan yhtä paljon koulun oven aukipitämistä, ystävällistä hymyä, kuuntelua ja arkista auttamista. Huonoina päivinä kaupan kassan väläyttämä aito hymy voi piristää paljonkin. Samoin se, kun joku puolituttu moikkaa kadulla. Ei tarvitse olla kyse elämästä ja kuolemasta.
Väitän, että joka päivä vastaan tulee ainakin yksi tilanne, jossa toiminnallasi voit piristää lähimmäistäsi. Ja lähimmäisesihän voi olla ihan kuka tahansa. Voit auttaa äitiä lastenvaunujen kanssa bussissa, kysyä vähän tuntemattomammalta tyypiltä kuulumisia koulussa, kohdella kunnioittavasti vanhempiasi tai tehdä jonkun kotityön, jota tiedät isäsi inhoavan.
Tässä hedonistisessa, kovassa ja kyynisessä maailmassa kuulostaa jopa omiin korviini naiivilta puhua maailman parantamisesta pienten tekojen kautta. Ehkä hymy ei paranna maailmaa pahuudesta, mutta jonkun päivän se voi pelastaa. Emme me loppujen lopuksi voi tehdä kovin suurta hyvää - ainakaan yhdellä kertaa. Pienistä hyvistä teoistamme kertyy kuitenkin pitkä lista: jos joka päivä teet yhden hyvän teon, kolmen vuoden päästä niitä on kertynyt tuhat. Tuhat pientä hyvää tekoa voi jo vaikuttaa maailmaan. Hyvä mieli tarttuu ja parhaimmassa tapauksessa panet liikkeelle hyvien tekojen kierteen.
Eräässä lasten kristillisessä laulussa sanotaan, että Jumala tarvitsee meitä ihmisiä toimimaan enkeleiden tavoin maan päällä. Enkelit lohduttavat, auttavat ja suojelevat. Ihminenkin pystyy siihen, varsinkin Jumalan voimasta. Se rakkaus, josta olemme itse tulleet osallisiksi, voi loistaa meistä eteenpäin maailmaan. Omia idoleitani eivät ole kuuluisat laulajat, vaan ne muutamat tuntemani ihmiset, jotka omalla olemuksellaan säkenöivät Kristuksen valoa minne tahansa menevätkin. Heidän kaltaisekseen minä haluan tulla. Toki voin omin voimin yrittää hyvillä teoilla pyrkiä samanlaiseen rakkauteen, mutta Kristuksen valoa heijastetaan ennen kaikkea Jumalan armosta ja voimasta.
Hyvien tekojen ei tarvitse rajoittua tuntemattomiin. Ystävät ovat itselleni ehtymätön ilon ja rakkauden lähde. Olen saanut aivan korvaamatonta apua ja tukea ystäviltäni. Ystävän murheiden kuunteleminen ja halu auttaa ovat todellisia osoituksia lähimmäisenrakkaudesta. Puhuminen auttaa aina, vaikka ratkaisuun ei edes yhdessä päädyttäisi. Kuuntelemalla teet suuren palveluksen ystävällesi.
Me voimme auttaa toisiamme. Siihen ei vaadita niin yltiöpäisen upeita tekoja kuin mitä Jeesus teki. Emme me pysty olemaan Jeesuksen kaltaisia. Jumalalta saamme kuitenkin voimaa tehdä pieniä hyviä tekoja. Muutama sana, katse tai pieni hyvä teko riittää. Minä voin todistaa tästä henkilökohtaisesti, ja ehkä sinäkin. Jos avaamme silmämme, näemme hyviä tekoja ja niiden hyviä seurauksia kaikkialla ympärillämme.
Kliseistähän tämä on, mutta yleensä kliseisiin on olemassa ihan todellinen syy - kuten tässä tapauksessa se, että kaikki kirjoittamani on totta. Me voimme auttaa toisiamme - ja meidän myös pitäisi. Pienillä teoilla on usein suuria seurauksia.
Siunattua päivää kaikille!
Lähimmäisenrakkaus on yksi Raamatun kantavista teemoista. Kohtele toista, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Usein vaivun toivottomuuden alhoon ja totean, että enhän minä nyt mitään sellaista hienoa ja suurta osaa tai voi tehdä toisille. Olisi upeaa olla jonkun sankari tai tehdä joku huipputeko muiden eteen.
Vasta viime aikoina, kun olen itse saanut olla siinä vastaanottajan osassa, olen tajunnut jotain. Ei Jeesus käskyllään tarkoittanut vain suuria uhrautumisia tai sankaritekoja. Hän tarkoitti ihan yhtä paljon koulun oven aukipitämistä, ystävällistä hymyä, kuuntelua ja arkista auttamista. Huonoina päivinä kaupan kassan väläyttämä aito hymy voi piristää paljonkin. Samoin se, kun joku puolituttu moikkaa kadulla. Ei tarvitse olla kyse elämästä ja kuolemasta.
Väitän, että joka päivä vastaan tulee ainakin yksi tilanne, jossa toiminnallasi voit piristää lähimmäistäsi. Ja lähimmäisesihän voi olla ihan kuka tahansa. Voit auttaa äitiä lastenvaunujen kanssa bussissa, kysyä vähän tuntemattomammalta tyypiltä kuulumisia koulussa, kohdella kunnioittavasti vanhempiasi tai tehdä jonkun kotityön, jota tiedät isäsi inhoavan.
Tässä hedonistisessa, kovassa ja kyynisessä maailmassa kuulostaa jopa omiin korviini naiivilta puhua maailman parantamisesta pienten tekojen kautta. Ehkä hymy ei paranna maailmaa pahuudesta, mutta jonkun päivän se voi pelastaa. Emme me loppujen lopuksi voi tehdä kovin suurta hyvää - ainakaan yhdellä kertaa. Pienistä hyvistä teoistamme kertyy kuitenkin pitkä lista: jos joka päivä teet yhden hyvän teon, kolmen vuoden päästä niitä on kertynyt tuhat. Tuhat pientä hyvää tekoa voi jo vaikuttaa maailmaan. Hyvä mieli tarttuu ja parhaimmassa tapauksessa panet liikkeelle hyvien tekojen kierteen.
Eräässä lasten kristillisessä laulussa sanotaan, että Jumala tarvitsee meitä ihmisiä toimimaan enkeleiden tavoin maan päällä. Enkelit lohduttavat, auttavat ja suojelevat. Ihminenkin pystyy siihen, varsinkin Jumalan voimasta. Se rakkaus, josta olemme itse tulleet osallisiksi, voi loistaa meistä eteenpäin maailmaan. Omia idoleitani eivät ole kuuluisat laulajat, vaan ne muutamat tuntemani ihmiset, jotka omalla olemuksellaan säkenöivät Kristuksen valoa minne tahansa menevätkin. Heidän kaltaisekseen minä haluan tulla. Toki voin omin voimin yrittää hyvillä teoilla pyrkiä samanlaiseen rakkauteen, mutta Kristuksen valoa heijastetaan ennen kaikkea Jumalan armosta ja voimasta.
Hyvien tekojen ei tarvitse rajoittua tuntemattomiin. Ystävät ovat itselleni ehtymätön ilon ja rakkauden lähde. Olen saanut aivan korvaamatonta apua ja tukea ystäviltäni. Ystävän murheiden kuunteleminen ja halu auttaa ovat todellisia osoituksia lähimmäisenrakkaudesta. Puhuminen auttaa aina, vaikka ratkaisuun ei edes yhdessä päädyttäisi. Kuuntelemalla teet suuren palveluksen ystävällesi.
Me voimme auttaa toisiamme. Siihen ei vaadita niin yltiöpäisen upeita tekoja kuin mitä Jeesus teki. Emme me pysty olemaan Jeesuksen kaltaisia. Jumalalta saamme kuitenkin voimaa tehdä pieniä hyviä tekoja. Muutama sana, katse tai pieni hyvä teko riittää. Minä voin todistaa tästä henkilökohtaisesti, ja ehkä sinäkin. Jos avaamme silmämme, näemme hyviä tekoja ja niiden hyviä seurauksia kaikkialla ympärillämme.
Kliseistähän tämä on, mutta yleensä kliseisiin on olemassa ihan todellinen syy - kuten tässä tapauksessa se, että kaikki kirjoittamani on totta. Me voimme auttaa toisiamme - ja meidän myös pitäisi. Pienillä teoilla on usein suuria seurauksia.
Siunattua päivää kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)