Myönnän avoimesti olevani organisointifriikki. Voisin myös todeta olevani pikkutarkka pilkun...viilaaja, pakkomielteinen järjestelijä ja neuroottisen suunnitelmallinen. Nautin siivoamisesta, järjestämisestä ja tapahtumien organisoinnista. Toisaalta en ymmärrä asioita, joita ei voi panna selkeään lokeroon, eritellä tai määritellä.
Samoin kuin järjestelen ja lokeroin tavaroitani, lokeroin myös ajatuksiani ja tunteitani. Lokeroin muita ihmisiä ja päivän tapahtumia. Määrittelen ja erittelen aina tunteeni, ja jos en pysty siihen, ahdistun kovasti. Myös ihmiset, joista en saa selvää - jotka ovat yhtenä päivänä yhdenlaisia ja toisena toisenlaisia - vaikeuttavat suuresti pyrkimyksiäni kohti täydellisen selkeää ja järjestelmällistä maailmankuvaa.
Lokeroin myös itseäni. Olen kotiminä, kouluminä, kaveriminä, seurakuntaminä ja ties mitä muuta. Selvennykseksi siis, en usko kärsiväni mistään vakavasta mielenterveydellisestä persoonallisuushäiriöstä - pikemminkin vain tuon eri seurassa esille persoonani eri aspekteja. En oikeastaan tunne ketään, joka ei tekisi näin. Vai kuinka moni puhuu vanhemmilleen kuten kavereilleen?
Onko tällä avautumisella mitään tarkoitusta? ... Blogitekstin aikaansaamisen lisäksi?
Uskon, että on.
Jumala ei mahdu lokeroon - ja siinäpä vasta pulma. Olinpa sitten kotona, kaverilla, koulussa, seurakunnassa tai baarissa, Jumala seuraa mukana. Jumalaa en voi väkisin panna johonkin tiettyyn lokeroon ja käskeä pysymään siellä. En voi määritellä tai eritellä Jumalaa, koska Jumala on kaikkialla.
Nyt saarnaan lähinnä itselleni, mutta jos joku muukin hyötyy tästä niin mainiota. Jos Jumala kerran on kaikkialla ja kaikessa, mikään "minä" ei ole Hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Vaikka olisin mitä hurskain kristitty seurakunnassa, baariminän toilailut eivät jää Herralta näkemättä. Kristinusko kuuluu jokaiseen minään, siitä en pääse mitenkään yli enkä ympäri.
Yksi helmasynneistäni ja pahoista taipumuksistani on tekopyhyys, joka lähtee juuri Jumalan lokeroinnista. Ajattelen, että Jumalaa kiinnostaa vain osa päivittäisistä teoistani - ne, jotka teen seurakunnassa tai risti kaulassa kristinuskoa tunnustaen. Jos siis otan ristin pois ja lähden kaupungille, enhän silloin enää kuulu Jumalan vaikutuspiiriin?
Väärin.
On loogista ja ymmärrettävää, että meissä jokaisessa on erilaisia puolia. Persoonan eri aspektit muodostavat sen kokonaisuuden, mikä me olemme. Eikä siinä lähtökohtaisesti ole mitään väärää. On kuitenkin tärkeää muistaa, että Jumala on aina uskovaisten sydämissä. Emme pääse Jumalasta eroon, eikä meidän edes pidä yrittää sitä. Sen takia persoonamme aspektit eivät saisi - meidän itsemme ja meidän uskomme vuoksi - harhailla pois kristinuskosta, vaikka muuten olisivatkin keskenään hyvin erilaisia.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei Jumala mahdu lokeroon. Silloin Jumala ja kristinusko ovat juuri ne asiat, jotka yhdistävät persoonani eri puolia. Minussa on jotain kiinteää, jotain sellaista, joka ei riipu ympärilläni olevista ihmisistä. Jotain jää jäljelle, vaikka ympäristöni yhtäkkiä muuttuisikin. Sellaista varmuutta ei välttämättä ole ateisteilla, ja siksi koenkin olevani kristittynä kovin etuoikeutettu. Meillä on varmuus siitä, että vaikka tässä maailmassa tapahtuisi muutoksia, vaikka valmiiksi määritellyt lokerot ja minät murtuisivat ja muuttuisivat täysin, Jumala on silti aina meidän kanssamme ja pitää meistä huolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti