Valoa maailmaan

Olen pitkään ollut kirjoittamatta, lähinnä siitä syystä että olen laiska. En ole saanut aikaiseksi tarttua kynään (näppäimistöön) ja aloittaa blogikirjoitusta. Ehkä olen myös asettanut turhan korkeat standardit itselleni. Viime kuukaudet ovat menneet hieman vaikeammissa tunnelmissa kuin olisin toivonut - tosin olen samalla oppinut paljon lisää itsestäni, uskostani ja Jumalasta. Saatan joskus kertoa tästä lisää, kunhan ensin itsekin pääsen perille, mistä on kyse. Nyt tuli kuitenkin pitkästä aikaa sellainen tunne, että haluan kirjoittaa ylös erään päähäni tulleen ajatuksen.

Koen, että olen viime aikoina saanut kurkistaa erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien elämään. Ulkopuolisena tarkkailijana olen katsonut vierestä, millaista on elää ilman suhdetta Jumalaan, mahdollisesti käyttää liikaa päihteitä ja joutua monenlaisiin ongelmiin ihmissuhteissa. En edes tarkoita mitään konkreettista vieressä seisomista ja katselua - riittää, kun klikkailee auki muutaman sosiaalisen median sivuston, ja johan löytyy ongelmia. Esimerkiksi trendikäs ask.fm -sivusto, jossa ihmiset saavat kysyä ja vastata anonyymeihin kysymyksiin, on varsinainen unelmapaikka teinitytöille, jotka parjaavat toisiaan internetin ihmeellisessä maailmassa.

Minulle tuli paha olo, kun luin läpi näiden itselleni tuntemattomien tai kaverinkaverien vastauksia. Päihteitä, irtosuhteita, draamaa, riitelyä ja ahdistelua - jopa 13-vuotiaiden elämässä. Millainen elämä on edessä ihmisillä, joita on jo lapsuudessaan hyväksikäytetty ja pakotettu ottamaan aikuisen rooli? Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan havahduin omasta itsesäälistäni ja ymmärsin, miten paljon pahaa tapahtuu ympärilläni jatkuvasti. Paljon sellaista pahaa, johon ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin itse Jumala. 

Minua siunattiin suuresti kouluaikoina kaveripiirillä, jossa päihteidenkäyttöä pidettiin typeränä, ihmiset tulivat toimeen keskenään ja yleinen moraali-ilmapiiri oli varsin kristillinen. En siis omasta kokemuksesta tiedä, millaista olisi ollut 14-vuotiaana viettää perjantai-iltoja humalassa tai toteuttaa liian nuorena seksuaalisuuttaan jonkun kaverin bileissä. Kyllä minäkin kuitenkin näin, millaisia muita porukoita yläasteella muodostui, ja teinitytöt poikaystävineen kertoivat kokemuksistaan niin kovaan ääneen, etteivät minullekaan heidän elämäntapansa jääneet epäselviksi. Olen kiitollinen siitä, ettei minua koskaan pistetty vääränlaisen ryhmäpaineen alaiseksi. Näin jälkikäteen ymmärrän, että kiusauksen edessä olisin todennäköisesti langennut monenlaisiin asioihin.

En aio tehdä naiivin typerää ja ylimielistä kärjistystä siitä, että kaikki kristityt olisivat unelmavävyjä ja mallikansalaisia - tai toisaalta siitä, että kaikki ateistit rypisivät päihdeongelmissa. Ei tässä ole varsinaisesti kyse uskosta. Ensinnäkin on ylipäätään turha alkaa yleistämään: vaikka nämä teinitytöt ja -pojat laumoina liikkuvatkin ja matkivat toistensa käytöstä, jokainen heistä on oma yksilönsä omine ajatuksineen, tunteineen ja ongelmineen. Toisekseen on paljon hyväkäytöksisiä, raittiita ja koulussa menestyviä ateisteja - ja valitettavasti on paljon päihdeongelmaisia kristittyjä. On kuitenkin realismia nähdä tietty yhteys kristillisen moraalikasvatuksen ja nuorten käyttäytymisen välillä. Samoin ei ole kaukaa haettua nähdä yhteyttä Kristuksen antaman sisäisen rauhan ja henkisen hyvän olon välillä.

Nyt pääsen vihdoin asiaan: tämä maailma on julma paikka. Tämä maailma janoaa evankeliumia ja sitä rakkautta, jonka Jeesus on meille antanut. Koen, että varsinkin nuorten elämässä olisi järkyttävän paljon tarvetta aidolle välittämiselle, hyvyydelle ja kantaville, turvallisille käsille. Mielestäni evankeliointia tulisi kohdentaa vielä enemmän juuri 12-15-vuotiaiden ikäryhmään. Kun 15-vuotiaat tulevat riparille - siis jos tulevat - pysyvää vahinkoa voi olla jo tapahtunut. Uskon, että kaikista eniten nämä nuoret - kuten meistä jokainen - kaipaavat hyväksyntää ja rakkautta. Tällaista olisi saatavilla vaikka kuinka paljon Taivaan Isän käsivarsilta.

Paha oloni laantui hieman tästä avautumisesta, mutta se ei riitä. Kauniit sanat eivät pelasta maailmaa, eikä tämäkään kirjoitus varmaan koskaan eksy niiden ihmisten silmiin, joiden toivoisin sen lukevan. Jotain on oikeasti tehtävä, jollain tavalla on oikeasti autettava. Ja minun nähdäkseni paras apu löytyy Taivaan Isältä. Kipeimpiin ongelmiin tarvitaan oikeasti ammattilaisen keskustelu- ja sielunhoidollista apua, ja sitä minä en pysty tarjoamaan. Minä - ja sinä - voimme kuitenkin tarjota jotain, mitä mikään maallinen hoitotiede ei voi voittaa: voimme jollekin nuorelle olla ensimmäisinä kertomassa ilosanoman käsittämättömästä rakkaudesta, pyyteettömästä hyväksynnästä ja sisäisestä rauhasta, joka löytyy vain Jeesuksen luota. 

Lisäksi me voimme rukoilla. Uskossa lausuttu rukous on voimallinen, ja Jumala haluaa toimia kaikkien ihmisten parhaaksi. Jumalalle mikään ei ole mahdotonta, ja mitä vaikeimmista tilanteistakin Hän voi pelastaa ihmisen. Aina tärkeintä ei edes ole konkreettinen pelastaminen, vaan se sisäinen hyvänolontunne ja rauha, jonka Jeesus Kristus voi sydämiimme antaa. Se rauha ei maksa mitään, mutta sitä on mahdotonta vastaanottaa, jos ei ole siitä kuullut.

Pääpointtinani on, että meidän tulisi kristittyinä levittää tätä saamamme rakkauden ja vapauden ilosanomaa aivan kaikkialle - mennään evankelioimaan baarit, narkkarimestat, koulujen pihat perjantai-iltaisin ja puolitutun kotibileet. Etsitään niitä, jotka Jumala tahtoo luokseen mutta jotka vielä toistaiseksi ovat kaukana. Meidän tulee kuitenkin kaikessa olla nöyrinä Jumalalle. Meidän tekomme tai meidän sanamme eivät voi pelastaa ketään, mutta Jumalan voima voi. Meille jää tehtäväksi viedä eteenpäin sitä ihanaa rauhan sanomaa, joka on päässyt muuttamaan meidän elämäämme.

Toivottavasti tekstini ei kuulosta liian hurskastelevalta tai tekopyhältä. Minä olen tehnyt paljon väärää, teen edelleen, enkä missään nimessä halua katsoa nenänvarttani pitkin erilaista elämää eläviä nuoria - siis juuri näitä teinejä, joista olen koko tekstin ajan puhunut. Olen kuitenkin vilpittömästi sitä mieltä, etteivät päihteidenkäyttö ja irtosuhteet yläasteiässä ole kenellekään hyväksi. Uskonkin puhuvani nuorten omaksi parhaaksi. Minusta meillä kristityillä on ainakin velvollisuus yrittää viedä eteenpäin sitä valoa ja rakkautta, jonka Jumala on meille suonut. Se rakkaus toivottavasti ilmenee hyvinä tekoina, ystävällisenä suhtautumisena ja haluna jakaa omastamme muiden käyttöön.