Sanoista teoiksi

Raamattu on lupausten lisäksi täynnä käskyjä. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kenellekään kyseistä teosta lukeneelle. Jeesus itse on todennut, että suurimmat käskyt ovat seuraavia: Rakasta Jumalaasi yli kaiken, ja rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi. Nyt käsittelen lähinnä jälkimmäistä, jota kuulee tuon tuostakin lainattavan. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Rakkaus on nykykielessä jotain abstraktia ja tunneperäistä. Se on yksilön onnellisuuden tärkeitä komponentteja, jotain tavoittelemisen arvoista, mutta muiden tunteiden tavoin se voi kadota, heiketä tai pettää. Rakkaus kuvaa ihmisen tunteita toista kohtaan. Sitäkö Raamattu siis tarkoitti - että jokaiseen vastaantulijaan tulee sitoutua voimakkaan tunneperäisesti, samoin kuin itseensä ja Jumalaan? Tuskinpa vain.

Raamatun rakkaus ei ole abstraktia. Se tarkoittaa tekoja, jotka vilpittömästi tehdään toisen hyväksi. Ehkä sen vuoksi käskyt todellisessa muodossaan ovat niin haastavia - meitähän siis kehotetaan tekemään hyviä tekoja muiden eteen jokaisessa tilanteessa, vaikkei yhtään huvittaisi. Helppoahan niitä on auttaa ja palvella, joita tunneperäisesti rakastaa. Raamattu kuitenkin kehottaa tekemään rakkauden tekoja myös silloin, kun tunteet vastapuolta kohtaan eivät voisi olla kauempana rakkaudesta.

Tunneperäinen rakkaus tulisi siis heti aluksi erottaa Raamatun mukaisesta, tekoina ilmenevästä rakkaudesta. Tämän jälkeen voi alkaa pohtia, miten puutteellinen ja syntinen ihminen voi koskaan toteuttaa Jeesuksen käskyn. Eikä voikaan. Rakkauden kaksoiskäskyä noudattamallahan pystyisimme toteuttamaan lain kirjaimen - ja siihen emme valitettavasti pysty. Luontainen taipumuksemme epäonnistumiseen ei kuitenkaan oikeuta meitä olemaan yrittämättä. Onhan meidän pyrkimyksenämme toimia kaikessa Vapahtajamme tavoin.

Olen kirjoittanut aiemminkin pienistä hyvistä teoista arjen keskellä, ja siksi en siihen rakkauden aspektiin palaakaan sen kummemmin. Tämän kirjoituksen aihe piilee rakastavassa suhtautumisessa muihin kristittyihin - kyllä, myös niihin, joiden kanssa on eri mieltä! Eihän Raamatussa haluta meidän haastavan riitaa toistemme kanssa.

On tietysti helppoa nousta barrikadeille oman mielipiteensä puolesta ja hakata toista Raamatulla päähän niin monta kertaa, että toinen joko luopuu taistelusta tai muuttaa mieltään. Jokaisella taistelulla on kuitenkin aina hintansa - pahimmassa tapauksessa keskustelun toinen osapuoli luopuu uskostaan tai ajautuu erille seurakuntayhteydestään.

Jos minä olisin Raamatun perusteella väärässä jonkin opillisen asian suhteen (hyvin mahdollista), mitä haluaisin muiden tekevän?
1. Osoittavan minulle aiheeseen liittyviä raamatunkohtia sisimmässäni tutkittavaksi
vai
2.1. Haukkuvan minut liberaaliksi harhaoppiseksi, joka näkemyksellään halveksuu kristinuskon Jumalaa?
vai
2.2. Haukkuvan minut äärifundamentalistiseksi hurskastelijaksi, joka on unohtanut Raamatun tärkeimmät näkökulmat, ja joka näkemyksellään halveksuu kristinuskon Jumalaa?
Todennäköisesti haluaisin, että minua kohdeltaisiin ensimmäisen tavan mukaan.

On mahdollista käydä opillisia keskusteluja ilman, että niistä syntyy fleimaussota -- kyllä, myös netissä! Tarvitaan vain runsaasti kärsivällisyyttä ja halua kaikessa rakastaa ja auttaa lähimmäistään. Jokainen meistä uskoo olevansa oikeassa opillisissa kysymyksissä. Siksi väittelyt ovat usein hedelmättömiä tai jopa haitallisia. Erotan tässä käsitteet väittely ja keskustelu: opillinen keskustelu taas on ehdottoman tärkeää ja osa hyvää seurakuntayhteyttä. Erona näillä kahdella on osallistujien mieliala tilanteen jälkeen. Väittelystä seuraa yleensä vain pahaa mieltä, eripuraa ja kaunaisuutta. Keskustelusta taas jää osallistujille mieleen hyviä ajatuksia, ja keskustelut yleensä lujittavat myös osallistujien keskinäisiä suhteita.

Mistä näitä kärsivällisyyttä ja halua rakastaa sitten saisi, silloinkin kun on aivan varma omasta oikeassaolostaan? Silloinkin kun vastapuoli ärsyttää niin mielettömästi, ja tekisi mieli haukkua koko henkilö ihan lyttyyn?

"Mutta Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen. Näitä vastaan ei ole laki." Gal. 5:22-23
 (Lihavoin kohdat, jotka erityisesti tukevat väitettäni.)

Jumalan armosta ja Pyhän Hengen lahjoilla on mahdollista kehittyä rakastavammaksi ihmiseksi ja sitä myöten paremmaksi keskustelijaksi.

Haluaisin vielä väärinkäsitysten välttämiseksi varmistaa yhden asian. Ei syntiä saa sanoa hyväksi eikä väärää tietä oikeaksi. En tarkoita sitä lainkaan. On kuitenkin eri asia tukea kuin kurittaa heikkoa veljeä tai siskoa. Kaiken ohjaamisen voi tehdä rakkaudella, jolloin opillinen keskustelu todella pysyy maltillisena ja koko seurakuntaa rakentavana. Tärkeintä on olla nöyränä myös silloin, kun itse on vakuuttunut oman mielipiteensä ehdottomasta oikeudesta. On hyväksyttävä se, että muutosta parempaan suuntaan eivät aikaansaa toisen ihmisen sanat, vaan Jumalan johdatus ja viisaus. Siksi keskustelussa olisi aina tärkeintä antaa toiselle ajattelemisen aihetta pohdittavaksi rukouksessa - ei työntää valmiita mielipiteitä toisen kurkusta alas.

Jumalan rakkauden ja Pyhän Hengen hedelmien avulla seurakunta voi kukoistaa uskomattomalla tavalla. Halusin tällä kirjoituksella muistuttaa kaikkia, myös itseäni (joka olen toisinaan mitä kärkkäin väittelijä) sen käskyn merkityksestä, jonka Jeesus korotti muiden yläpuolelle. Rakkauden tulee näkyä halussa auttaa toisia uskossaan - ja kiivas väittely usein lähinnä vahingoittaa toisten uskoa. Sen lisäksi väittelijät liian usein ylpistyvät omasta tietomäärästään ja hurskaudestaan, jolloin väittely on haitallista myös toista kurittavalle osapuolelle. Jumalalla taas on valta hienovaraisesti (tai vähemmän hienovaraisesti, jos Hän niin haluaa) ohjata ajatuksemme ja mielipiteemme tahtonsa mukaiseen suuntaan. Oman oikeassaolon kiivas todistaminen on lähinnä maallista ja pikkumaista toimintaa, joka kumpuaa ylpeydestä. Tärkeintä on rukoilla toisen uskovan puolesta ja antaa kommenteillaan ajattelemisen aihetta Raamatun perusteella.

Olkaa siunattuja, siskot ja veljet!